Mekong Delta

Nyt sai tämä koomailu riittää. Saigonissa varasin kahden päivän Mekong delta retken Mekong joen suistoon. Bussillinen turisteja ympäri maailmaa lähti aamutuimaan Saigonista etelää kohti. Päivät olivat täynnä tiiviisti suunniteltua ohjelmaa ja joitakin olisi saattanut ärsyttää tyypillinen "oppaan sateenvarjon seuraaminen ja ostakaa tästä tällaista" -tyylinen retki, mutta minä selvisin siitä hyvin, kun laitoin hymyn huulille ja suljin korvani kaikelta ylimääräiseltä.

Ensimmäiseksi kuuntelimme perinteistä vietnamilaista musiikkia ja joimme ällöttävän makeaa hunajateetä. Siitä lähdimme pikkupaateilla seilailemaan pieniä jokia pitkin.

Pysähdyimme kookoskaramellitehtaalla. Paikallisilla oli kyllä näppärät sormet. Eivät käärineet ensimmäistä kertaa karkkeja paperiin.

Tehtaalta löytyi tällainen pikku yllätys. Otus oli mielttömän raskas ja jäntevä. Kyllä sydän hakkas ja kädet tärisi, kun se liikkui kaulaa pikin.

Olin varannut majoitukseksi homestayn. Jaoin huoneen texasilaisen Michellen kanssa ja olihan se luksus. Kokonainen parisänky vain minulle!

Seinät ja katto bambun lehdistä

Isoäiti opettaa paistamaan kevätrullia

Yhteinen illallinen

Seuraavana aamuna ohjelma alkoi tehokkaasti jo ennen seitsemää. Ensimmäiseksi suuntasimme paikallisille kelluville markkinoille. Mekongin alueella kelluvia markkinoita on jäljellä enää kahdeksan, kun vielä vuonna 2004 niitä oli parikymmentä.

Tunnelma oli ihan erilainen verrattuna Thaimaan kelluviin marketteihin. Turisteja täällä ei ollut juuri lainkaan ja koko touhu oli muutenkin paljon tehokkaampaa. Leveässä joessa oli pääasiassa isoja laivoja, joissa oli kasoittain meloneja ja ananaksia, joita sitten kaupiteltiin turistien lisäksi myös paikallisille,

Markkinoiden jälkeen pysähdyimme jollekin saarelle, jossa oli pieni kylä. Osa porukasta lähti tutustumaan johonkin hedelmätarhaan ja apinasiltaan, mutta minä ja muutama muu vuokrasimme pyörät ja lähdimme polkemaan ympäri saarta. Oli kyllä reissun kohokohta!

Ihania riisipeltoja ja paikallisia maanviljelijöitä! Maisemat olivat pelloilla ihan mielettömiä, ja huvittavaa siinä oli se, etteivät maisemat eronneet kovinkaan paljon tallille johtavasta tiestä kotona. Kapea hiekkatie kahden pellon välissä, täällä pelloilla vain kasvaa kauran sijasta riisiä.

Tämän kuvan otin sokkona olan yli samalla kun poljin. Ei mielestäni hasusmpi.

Naamasta näkee, että alkaa reissuinto palaamaan

Pyöräilyporukka

Alkaa vaatteet näköjään olemaan aika likaisia. Tämäkin asu muka vasta pesetetty.

Michelle ja Euroopan omistaja

Pyöräilin koulun ohi ja pysähdyin ottamaan kuvia, niin tällainen lauma juoksi minua vastaan :)

Lopuksi kävimme vielä katsomassa, miten riisipaperia tehdään. Rakastan vietnamilaisia kevätkääryleitä, ja kaikki ne on kääritty ohuen ohueen paperiin. Hauska sattuma, että juuri edellesinä päivänä illallisella mietittiin, mitenhän sitä tehdään.

Nuori rahastaja

DaLat

Nha Trangissa viivyin kaksi päivää. Se sijaitsee Vietnamin rannikolla ja on suosittu rantakohde erityisesti venäläisten keskuudessa. Esimerkiksi ravintoloissa menu oli aina venäjäksi ja kaupankassan suustaa kuului spasiba. Nha Trangissa pääasiassa istuin kalliissa kahviloissa ja luin kirjoja, sillä sää ei vaihteeksi ollut suotuisa rannalla makoiluun. Tällä hetkellä luen Jon Krakauerin Into the Wildia, jossa nuorimies lähtee Alaskan erämaahan ilman minkäänlaisia selviytymisvälineitä ja kuolee sinne. Kovasti kaverit kirjaa kehuivat, mutta ei minusta ole kovin häävi. Onneksi se loppuu kohta.

Dalat ei ollut sen kummempi paikka. Pieni vuoristokylä Etelä-Vietnamissa. Kovasti paikkaa kehuttiin etukäteen, mutten oikein saanut siitä mitään irti. Tiedän, että asenteessani oli paljon vikaa, sillä ei vaan viitsinyt tehdä mitään.

Dalatissa vietetyn ajan kohokohta taisi ollakin matka bussilta hostellille. Nha Trangin bussikuski jätti meidät aivan muualle kuin olisi pitänyt (veljensä majatalon eteen). Ainoa kulkuväline sieltä hostellille oli skootteritaksi, ja kiipesinkin rinkkoineni sen kyytiin.

Dalatissa sain matkakumppaneikseni vähemmän tervetulleita seuralaisia, bedbugsseja eli suomalaisittain luteita. On kyllä viheliäinen vitsaus. Aluksi ajattelin, että ompas äkäisiä hyttysen pistoja, mutta paiseet kutisi ihan hillittömästi ja lisääntyivät jatkuvasti, vaikka hyttysiä ei näkynyt missään.

Kävin suihkussa vähä väliä ja pesetin kaikki vaatteeni. Huomasin kuitenkin, että kaikkein saastunein vaatekappale, fleece oli unohtunut rinkkaani ja on kykeneväinen levittämään näiden pirulaisten ilosanomaa edelleen. Keho on täynnä verisiä raapimajälkiä, mutta tilanne on nyt rauhottumaan päin. Tuoreimman pureman sain kuitenkin tänään, joten täytyy varmaan hankkiutua siitä fleecestä eroon tai pesettää kaikki vaatteet uudelleen. En kuitenkan tiedä onko siitä apua, sillä ne varmaan asuvat jo rinkassani...Sauna tai kova pakkanen varmaan tekisi niistä lopun.

Jos teitä vielä kiinnostaa lukea blogiani, tarvitsen apuanne. Minun armas läppärini on aivan törkeen hidas ja se jumittaa vähä väliä. Minua ei ole siunattu kovinkaan pitkillä hermoilla, joten blogin päivittäminen alkaa olemaan sietokykyni rajoilla. Mitä teen? Pitäisikö minun ladata tähän jokin puhdistusohjelma vai mitä?

Kiitos riittää

Kun puhuin että olin lähdössä reissuun, sain sekä kauhistuneita että ihailevia reaktioita. Kauhistuneet lähinnä ihmettelivät, miten voin lähteä yksin. Minusta olisi kuitenkin sääli jättää unelmat toteuttamatta, jos kukaan ei toteuta niitä sinun kanssasi. 

Ihailevat taas päivittelevät voi kumpa minäkin voisin. En ymmärrä miksi ei voisi. Jos ei ole rahaa, säästä sitä. Jos ei ole aikaa, järjestä sitä. Kaikilla on päivässä samanverran tunteja, toiset vaan käyttävät sen siihen mihin haluavat, ja toiset siihen mihin toiset olettavat että sinun pitäisi ne käyttää. Jos epäilee ettei ole tarpeeksi rohkea, niin en voi sanoa muutakuin että ei tämä oikeasti ole vaikeaa. Täällä missä minä reissaan, on niin paljon muitakin matkaajia että kaikki on tehty todella helpoksi. Yksin et taatusti jää. Jos majoitut hostelleissa, niin hankalampi on löytää omaa aikaa kuin seuraa.

En halua sanoa, että kaikkien pitäisi myydä talonsa, irtisanoutua ja alkaa reissata. Tiedän, etteivät kaikki tästä tykkää, mutta ne joita se kiinnostaa, pitäisi mielestäni ehdottomasti lähteä. Kyllä täältä maailmalta aina pääsee pois, jos se ei olekaan kivaa.

Mitä haluan sanoa, on se että kaikkien pitäisi tehdä sitä mitä haluavat. Eihän elämässä muuten ole mitään järkeä. On kauhea katsoa vierestä sellaisia ihmisiä, jotka ovat huonossa parisuhteessa, tai jotka tekevät päivästä toiseen työtä jota he vihaavat eivätkä tee asialle mitään. Monesti nämä ihmiset tekevät asioita vain toisten, esimerkiksi vanhempiensa mieliksi niin älyttömältä kuin se kuulostaakin.

Unelmat ovat sitä varten, että niitä toteutetaan. Toiset haaveilevat maailmanympäri matkasta, toiset haluavat omistaa saaressa mökin, joku haluaa laihduttaa ja joku oppia soittamaan saksofonia. Mitä järkeä on siirtää unelmien toteuttamista aina ensi viikolle tai ajatella, että eläkkeellä sitten. Sitä saattaa kuolla 54-vuotiaana.

Minulle tämä meni kerrasta perille. En olisi tarvinnut uutta muistutusta. Sitä en vain ymmärrä, miksi sitä pitää koko ajan selviytyä jostain. Juuri kun alkoi jotenki olemaan jaloilla edellisestä murheesta, läjäytetään uusi vasten kasvoja.

Joten pliis, nauttikaa elämästä nyt. Koskaan ei tiedä milloin taivaalta tippuu jotain päällesi etkä voi enää kävellä.

Hoi An

Hoi An oli ihana. Aivan eri tyyppinen kuin Hanoi tai Hue. Vettäkään ei sada koko päivää.

Heti kun laskin rinkan sängylleni, tapasin dormissa skotin joka heti pyysi mukaan drinkille. Laitoin arvotavarat lukkojen taakse ja sitten olinkin jo menossa! Kivaa vaihtelua Huessa koomailun jälkeen. Hostellilla ei ole mitään yhteistä oleskelutilaa, joten viereisessä ravintolassa istukin jo isompi porukka hostellilta. Oli muuten ihan naurettavan halpaa olutta. Tuopin sai 3000 dongilla eli 0,11 eurolla!

Oli kyllä hauska ilta. Seuraavana päivänä lähdin kaupungille kävelemään Richardin kanssa. Hän nimittäin tarvitsi ruokaa, sillä oli bilettänyt neljä päivää putkeen ja syönyt viimeksi kolme päivää sitten. Täytyy sanoa että siltä se mies näyttikin. Kävelimme kaupungilla ehkä tunnin ja hän sanoi ettei ole nähnyt kaupunkia näin paljon koko hänen täällä olo aikana. ?!?

Kukin tietysti matkustaa tyylillään, mutten oikein ymmärrä tätä. Laittaa nyt kaikki rahansa matkustamiseen, sitten nukkuu päivät ja valvoo yöt ja ainut asia jota osaa kaupungeista kertoa, on missä on parhaat baarit. Onhan bilettäminen tietysti halpaa täällä (muistakaa 11 senttiä tuoppi), mutta ehkä sitä voisi tehdä jotain muutakin.

Ehkä minä olen vain tulossa vanhaksi.

Hoi An on kuuluisa edullisista ja taidokkaista räätäleistään ja niitä löytyykin joka kadulta. Kaiken kaikkiaan niitä on kuulemma täällä 650. Minä en kuitenkaan teettänyt pukua enkä juhlamekkoa, vaikka nahkaista matkalaukkua jonkin aikaa katselinkin. En minä tarvitse mitään. Sen sijaan suuntasin kauppaan mistä saa oikesti tarpeellista tavaraa:

Kirjoja! Aivan turhaa minua yritetään käännyttää näppärien ja edullisten e-kirjojen maailmaan. Olen sen verran vanhanaikainen, että kyllä sen oikea kirja pitää olla. Tai no oikea ja oikea, täällä kirjat ovat pääasiassa valokopioitu alkuperäisistä, mutta on se tarpeeksi lähellä.

Viimeisenä iltana Hoi Anissa sain kotoa yhden niistä puheluista, joita et ikinä haluaisi saada. Nyt on reissuinto kateissa, mutta ehkäpä se sieltä tulee vielä takaisin...

Hue

Hanoista lähdin yöbussilla kohti Hueta. En odottanut 14 tunnin bussimatkaa kovinkaan innokkastii, mutta kun astuin bussin sisään meinasi paniikki iskeä, sillä kärsin melkoisesta ahtaanpaikankammosta. Kamalimmat paikat, joihin olen elämässäni joutunut ovat autopesu, pyramidi ja suljettu makuupussi, mutta tämä kyllä lisätään joukon jatkoksi. Kun pääsin bussin tunkemaan poikittain lievästisanottuna ahdasta käytävää pitkin omalle paikalleni, huokaisin syvään, suljin silmäni ja kuvittelin ajelehtivani lautalla keskellä Tyyntävaltamerta.

Täällä sataa vettä. Kiitos Filippiineillä riehuneen hurrikaanin, Vietnamiin on luvattu vesisadetta ainakin kymmeneksi seuraavaksi päiväksi.

Vesisateen myötä minusta on tullut huono matkailija. Makaan vain tuppisuuna hostellilla ja syön amerikkalaista suklaata. Lounaaksi söin hampurilaisaterian hostellilla.

Keskustassa olisi kuulemma jokin raunioitunut citadel, mutten ole jaksanut käydä sitä katsomassa.

Olen kuitenkin jotain saanut aikaiseksi. Ostin bussilipun Hoi Aniin. Senkin kuitenkin tein hostellin respassa. Aikaa meni kaksi minuuttia. Tämähän on hard core travellereiden (tutummin hc travellereiden) keskuudessa suurin synti mitä voi tehdä. Jotta olisi oikea travelleri ja pääsisi paremmin sisälle paikallisten kulttuuriin, pitäis varaankin kerätä ojanpohjalta pyörän palasia, tingata paikallisten kanssa pyörän kasaamisesta, pyöräillä bussiasemalle ostamaan lippua, missä tuskin kukaan puhuu englantia ja ostaa halpa lippu paikallisbussiin. Minä kuitenkin olen oikein mielellläni tylsä reissaaja ja maksan alle kuusi euroa siitä, että voin matkata neljän tunnin matkan länkkäreiden seassa ja että bussi hakee minut hostellin ovetla.

Hc travellereille yhtä suuri synti on suosia valmiita pakettimatkoja niin kuin minä olen monesti tehnyt. Esimekiksi ostin Halong Bay risteilyni hostellin respasta. Ehkä olisin saanut retkeni jostain halvemmalla, mutta minulle on tärkeää voida luottaa matkajärjestäjään ja tietää kelle valitaa jos minua vedetään nenästä, ja päästä itse mahdollisimman vähällä. Tähän asti taktiikkani on ollut toimiva ja olen ollut oikein tyytyävinen. Ja voi miten paljon aikaa ja päänsärkyä olenkaan säästänyt.

Koitetaampa hieman piristyä. Toisena päivänä Huessa ei satanut niin kaatamalla kuin ensimmäisenä, joten lähdin kamerani kanssa kävelemään. Vaikka ilma oli melko surkea, löysin silti paljon mielenkiintoista kuvattavaa. Piti vain katsella eri asioita kuin yleensä.

Reissussa olen kyllä innostunut valokuvaamisesta oikein kunnolla. Uskallampa väittää, että minulla on jonkinlaista silmää valokuvaamiseen. Vielä jos oppisin käyttämään kameraa, niin minusta voisi tulla ihan hyvä. Olen kuitenkin saanut jo nyt hyvää palautetta ja kuvani ovat kelvanneet muillekin. Eva halusi minun seuraavan häntä koko reissun ajan että voisin ottaa hänelle kaikki kuvat, ja Auderey oli lähettämässä minun munkkikuvaani jo National Geographin valokuvauskilpailuun. Jos nyt ei kuitenkaan.

Voi miten paljon sainkaan iloa irti tuosta likaisesta seinästä.

Lisätäämpä loppuun vielä muutama kuva majapaikastani, sillä niitä ei ole blogissa turhan tiheään näkynyt. Majoitun Hue Backpackers Hostellissa kahdeksan hengen dormissa. Hintaa tällä luksuksella on noin kuusi euroa yöltä, mikä on keskimääräistä hieman enemmän. Hintaan sisältyvä aamupala on kuitenkin tavallista parempi. Jotkin voisivat varmaan valittaa, että alakerrassa oleva baari on liian meluisa, mutta minua on onneksi siunattu niin hyvillä unenlahjoilla, ettei se minun nukahtamistani ole juurikaan hidastanut.

Punkkani on nro 31.

Hanoi

Onneksi valitsimme Audreyn kanssa lentomatkan Hanoihin bussin sijaan. Bussimatka nimittäin olisi maksanut 40 euroa ja kestäny 36 tuntia. Lento taas kesti tunnin ja maksoi 75 euroa.

Vietnamia olen odottanut eniten tällä reissulla ja se ei todellakaan ole tuottanut pettymystä. Täällä vain on todella kylmä. Lämpimiä pitkähiaisia minulla on mukana vain yksi fleece ja se onkin ollut päällä jatkuvasti. Aurinko ei paista ja taivas on harmaa, mutta se on varmaan teille tuttua. Täällä on tällä hetkellä talvi ja Filippiineillä oleva hurrikaani tuo tänne jatkuvia sateita. Siksi ostinkin North Facen goretex takin 40 eurolla. Onneksi en raaskinut Suomessa ostaa hyvää vedenpitävää takkia.

Täällä ollenssani olen pääasiassa harrastanut lempipuuhaani hortoilemista ja voisinkin tehdä sitä loputtomiin. Hostellini on vanhassa kapungissa ja heti kun ovesta astuu ulos on keskellä hallittua kaaosta.

Liikenne täällä on aivan järkyttävää. Luulin, että se oli katastrofi Delhissä tai Bangkokissa, mutta sillon en ollut vielä käynyt Hanoissa. Pari päivää meni ihmetellessä että kummallahan puolella tietä täällä ajetaan, mutta totesin, ettei sillä ole mitään merkitystä, sillä kaikki ajaa missä sattuu. Katua ylittäessä ei auta kuin ottaa toiselta puolelta tietä jokin kiintopiste ja kävellä sitä kohti. Sillä ei ole mitään merkitystä palaako sinulle punainen vai vihreä valo.

Mitä kaikkea sitä voikaan pyörän kyydissä kuljettaa.

Maljakoita, miksipäs ei? Näin myös yhden pyörän tarakalla kolme elävää sikaa.

Mitäs tällaisesta elintarvikkeiden käsittelystä Suomessa sanottaisiin?

Vietnamilainen ruoka on parasta ruokaa tähän mennessä. Missä lie on annoksen kana kynitty.

Kotikatu

Audrey suuntasi etelään pari päivää minua aikaisemmin ja nyt olen ensimmäistä kertaa kuukauteen yksin. Tuntuu oudolta, mutta toisaalta on todella kivaa vaihtelua. Ei tarvitse selitellä kenellekään , jos haluan maata päivän hostellilla, voin itse päättää milloin syön ja missä ja mikä parasta, pääsen heti lähtemään hostellilta kun minä olen valmis.

Opetan pahoja tapoja vanhoille ja uusille tuttavuuksille. Audrey, Chad, Ceasar ja Megan