Ei aina oo kivaa ja Iguassun putoukset

Saltasta lähdin pirtein mielin kohti Puerto Iguasua, jossa olisi maailman kuulut putoukset. En mitenkään innolla odottanut 25 unnin bussimatkaa, mutta eväät olivat hyvät ja kännykässä akku täynnä. Olin hyvissä ajoin bussiasemalla ja itsevarmuutta puhkuen kysyin miltä laiturilta bussi lähtee. Laituri 8. Varmuuden vuoksi tiskin täti vielä näytti sormilla numeron. K-a-h-d-e-k-s-a-n. Selvä. Linnouttauduin rinkkoinen laiturille kahdeksan ja seurasin bussiaseman menoa. Laitureita oli varmaankin 30 ja bussit pysähtyivät todella nopeasti. Viisi minuuttia ja takaisin tienpäälle. Ei kuulutuksia, ei kylttejä ei mitään. Sitkeästi odotin laiturilla kahdeksan mutta mitään ei tapahdu. Puoli tuntia lähtöajan jälkeen ajattelen että ei se nyt noin paljon voi olla myöhässä ja menen kysymään tiskiltä. Yhtäkkiä en ymmärrä aksentista mitään, kukaan ei puhu englantia, ympyröivät vain lippuni lähtöaikaa joka oli puolituntia sitten. Lopulta turisti infosta löytyy kaveri joka puhuu vähän englantia. Kuulemma bussi on mennyt jo ja pysähtyi joillakin laitureista 8 ja 20 välillä. 

Just.

Sinne meni 811 pesoa (55 e). 15 tunnin päästä minun pitäisi vaihtaa Corrientesissa. Jos en ehdi toiseen bussiin, menetän 625 pesoa (40 e). Ostan uuden lipun, joka lähtee vajaan tunnin päästä pysäkiltä 20-29. Seilaan pitkin laitureita ja kysyn jokaiselta saman firman bussikuskilta onko tämä minun bussi, kunnes vihdoin oikea löytyy pysäkiltä 24.

Ei oikein vahvasti alkanut tämä matka. Ehdin kuitenkin Corrientesissa toiseen bussiini, aikaakin jäi 8 minuuttia. Lysti ei kuitenkaan loppunut siihen. 15 minuuttia olimme tienpäällä, kunnes bussi törmäsi vastaantulevaan autoon täydestä vauhdista. Ei täysin nokat vastakkain, vain etunurkka ja kyljet raapivat vastakkain. Bussi kyllä heilui niin, että toisessa kerroksessa tuntui että nyt mennään kyljelleen, ennen kuin kuski sai pysäytettyä. Me pystyimme jatkamaan puolen tunnin päästä matkaa, mutta vastaan tuleva auto kyllä jäi tienposkeen. Ilmeisesti jompikumpi kuskeista (toivottavasti ei meidän) oli nukahtanut ja valunut toisen kaistalle.

No, pieni viivästys ei haitannut nyt kun ei ole kiire minnekään. Matka sujui leppoisasti mukavissa maisemissa. Nyt pitäisi vain jäädä oikealla pysäkillä pois. Bussissakaan ei ollut mitään kuulutuksia, terminaaleissa missä pysähdyimme ehkä kahdeksi minuutiksi, ei ollut mitään nimiä eikä minulla ollut karttaa, mistä olisi voinut seurata missä mennään. Säännöllisin väliajoin hoin määränpäätäni stuertille. Yhdellä pysäkillä ehkä puolessa välissä matkaa bussi tyhjenee ja menen ulos ihmettelemään, mitä täällä tapahtuu.

Ai pitää vaihtaa bussia?

No, kamat kantoon ja seuraavaan bussiin. Paikallani istui joku, mutta tilaa onneksi löytyi. Kun minun lipussani oleva saapumisaika lähestyi, kysyin stuertilta, kuinka kauan Iguasuun sain vastaukseksi 50 minuuttia. Olisin voinut laittaa pääni pantiksi että niin hän sanoi. Kuitenkin kaksi tuntia myöhemmin, saavumme johonkin kyläpahaseen nimeltä Montecarlo. Mihin kaikki se espanjan osaaminen katosi kun sitä eniten tarvittaisiin? Tässä vaiheessa tuskanhiki alkaa nousta. Kylät käyvät enntistä pienemmiksi ja bussi tyhjenee pikkuhiljaa. Matkustajat jäävät bussista pois tienposkeen keskelle ei mitään. Minä olen matkustanut bussissa nyt 26 tuntia. Olen varma että missasin pysäkkini, vaikken ymmärrä missä se muka oli. Mulla on nälkä, niska on jumissa bussinpenkillä nukkumisesta, minulla ole mitään hajua missä olen, kukaan ei ymmäärrä mitä haluan sanoa ja minä en ymmärrä ketään.

Olen valmis teleporttaamaan itseni takaisin Suomeen.

Päätän jäädä pois seuraavalla vähänkin isommalla pysäkillä, syön, etsin sängyn jossa nukkua ja yritän seuraavana päivänä uudestaan. Sitten kuitenkin huomaan yhen tytön whatsup keskustelun nimen "John Puerto Iguasu". Puerto Iguasu! Sinne minä menen! Kysyn erittäin tönkkö espanjalla minne tytöt ovat menossa ja sinnehän he! Yhtäkkiä osaan taas espanjaa ja kysyn missä se on, kauanko vielä. Keskustelun John vastaa että tunti menee vielä sieltä missä olemme. Yhtäkkiä ei ole enää niin kuumakaan.

Seuraavana yönä (mukavasti hostellin pehmeässä sängyssä) näen unta töistä. Olen yksin iltavuorossa ja kaikki työntekijät puhuvat minulle espanjaa, josta en ymmärrä mitään. Tehdas ei pyöri ja minä yritän hulluna tehdä jotain mutta en edes tiedä että mitä. Sitten tietokoneeni on hävinnyt ja puhelin ei lähde päälle. Tuskanhikisenä herään ja huomaan että ilmeisesti sähkökatko on sammuttanut huoneen ilmastoinnin.



Vielä on tätä luksusta seitsemän viikkoa jäljellä, ennen kuin tarvitsee murehtia miten pärjään kaikkien Eskolan espanjan puhujien kanssa.

Kuvituksena Argentiinan, Brasilian ja Paraguayn rajalla sijaitsevat Iguassun putoukset. Pliis antakaa armoa tälle amatöörikuvaajalle, olosuhteet olivat nimittäin todella haastavat. Armoton auringonpaiste, valtava kosteus ja vesihöyrypilvet, sata muutakin kuvaajaa...

Ensikosketus Argentiinaan

Huh, eipäs sitä Boliviaa noin vain jätettykään. Rajalla totesin, että minulla ei ole tarpeeksi käteistä toiseen bussilippuun, kyläpahasen ainoa pankkiautomaatti ei toiminut ja kukaan ei huolinnut minun dollareitani (ensinnäkin 20 dollaria oli liian vähän ja setelissä oli 2 mm repeämä). Vihdoin ehkä 20 vaihtokopin jälkeen joku suostui vaihtamaan uutuuttaan kiiltävän 20 € surkealla vaihtokurssilla. Sainpahan juuri ja juuri ostettua lipun eteenpäin...

Ensimmäiset maiseat Argentiinan puolella

24 hikisen tunnin jälkeen olin vihdoin perillä Saltassa. Täytyy nyt vähän hehkuttaa, mutta puhuin taksikuskin kanssa espanjaa koko matkan bussiasemalta hostellille (ehkä 15 min)! Keskustelimme miten kylmä Suomessa onkaan, yleisistä nimistä Etelä-Amerikassa, siitä miten olin ensimmäinen suomalainen, joka oli hänen taksiinsa istunut ja minun espanjan opiskelusta. Sanoin että haluaisin niiiiin osata puhua espanjaa, johon taksikuski vain vastasi että koko ajanhan sinä puhut ;)

Salta on pieni ja kaunis kaupunki Pohjois-Argentiinassa, joka vetää turisteita puoleensa mielettömällä luonnolla ja hyvällä ilmalla. Minä olin kuitenkin tottunut vuoriston kylmyyteen, enkä voinut lakata hikoilemasta.

Rekkamiesten nakkikioskilta ostettu milanesa kaikilla mausteilla

Huomaa kyllä että on tullut sivistyksen pariin. Melkein säikähdin kun bussi kiihdytti ramppia pitkin kolmikaistaiselle moottoritielle, kadut ovat siistejä ja niillä on roskiksia, ruoka on ravintoloissa kolme kertaa kalliimpaa, mutta mikä parasta, täällä voi syödä salaattia ja ainekset voi ostaa ruokakaupasta. Se on kuulkaas harvinaista herkkua se.

Meinasi persikat jäädä purkkiin, mutta melkoisen tuskailun jälkeen siinä ne nyt ovat

Kadut ovat melkein liian siistejä valokuvattavaksi

Ruoka on ravintoloissa kallista mutta löysin halvan lounaspaikan! Mielettömän hyvää italialaisvaikutteista jäätelöä, kolme palloa vajaa kaksi euroa :) Vielä menee housun nappi kiinni. Luultavasti kotona olevat farkut kutistuvat kaapissa.

Saltasta varasin päiväretken Cafayaten kaupunkiin. Aamuhämärässä lähdimme ilmastoidulla (voi miten nerokas keksintö se onkaan) pakulla ehkä kymmenen muun turistin kanssa kohti hienoja maisemia. Mukana oli myös kaksi alle kouluikäistä lasta. Toinen huusi puolet matkasta ja toinen oksensi loput ajasta. Mahtoi olla äidillä mukava reissu.

Kulkupeli

Matkaan sisältyi paljon ajamista ja paljon pysähtymisiä hyville kuvauspaikoille. Ja kun ikähaitari on 4-65 vuotta myös vessataukoja oli kerrankin riittävästi. Eivätkä vessat olleet mitään kiventakustoja keskellä aavikkoa, vaan ihan oikeita vessoja jossa oli vessapaperia.

Tämä paita on ollut monessa mukana, ansaitsee kyllä kohta oman postuksensa.

Paholaisen kasvi

Cafayatessa viivyimme muutaman tunnin. Vierailimme viinitilalla, jossa maistelimme hemmetin pahaa viiniä, söimme lounasta (maistoin laamaa), voivottelimme miten kuuma onkaan ja kiertelimme pienillä markkinoilla.

Kohtalontoverit: yksin matkaavien naisten muodostama porukka

Myöhään iltapäivällä lähdimme takaisin kohti Saltaa ja pysähdyimme matkalla ottamaan vähän lisää kuvia. Mukava päivä kaikenkaikkiaan. Muutenkin on jotenkin todella rentoutunut fiilis. Asiat soljuvat pääosin mukavasti, ei ole ollut yksinäisiä hetkiä niin kuin välillä Aasiassa ja reittisuunnitelma loppumatkalle alkaa hahmottua. Joku nyt varmaan nauraa että sillä se vaan lomailee, mistä sitä nyt steressaisi. Hänelle sanoisin, että tämä on kaukana lomamatkasta. 

Adventurer Maija, the anaconda hunter

Collect moments not things

Sucren bussiasemalla tapasin heti kolme reissaajatyttöä, kaksi sveitsiläistä ja yhden irlantilaisen. Jaoimme taksi minun etukäteen varaamaan hostelliin ja siitä lähtien kuljimmekin melkein viikon yhdessä. Seuraavana päivänä meidän porukka kasvoi vielä yhdellä aussitytöllä ja paljon tuli vietettyä punaviinillä höystettyjä tyttöjen iltoja.

Marine, minä, Cynthia, Aisling ja Nadege

Sucressa on ehkä Latinoamerikan halvimmat espanjantunnit ja mekin ilmottauduimme viikoksi niille. Opettajia oli kolme vapaata joten jakauduimme eri tasoryhmiin. Minulla ja Aislingilla kävi paska tuuri sillä meidän opettaja oli yksinkertaisesti huono. Kun muut kävivät espanjankielisiä keskusteluja, me kopioimme sanastoa tussitaululta...

Kotiläksyjä hostellilla (joita todellisuudessa näyttää tekeävän vain Marine)

Paljon syötiin hyvää ruokaa, tavattiin uusia ihmisiä, opeteltiin salsaa, syötiin lisää hyvää ruokaa, löydettiin mielettömän hyvä suklaakauppa (kohtaamme vielä Chocolates Para Ti)  ja käytiinpäs myös ratsastamassa. Huvittavaa oli se, että minä olin ainoa joka tiesi miten homma toimii, osa oli käynyt selässä kerran ja kaksi ei ollut ikinä kunnolla koskenutkaan hevoseen, mutta olihan meillä hauskaa! Alkukankeudesta kaikkien selvittyä (ja minun vaihdettua ratsu villeimpään tapaukseen) laukkasimme päättömästi pitkin Sucren maaseutuja. Cynthialla on lähes kaikki kuvat, joita ei ole vielä ehtinyt lähettää.

Minun ratsuni Santa, nyt niin rauhalllisena

Sucre on valtavan kaunis 200 000 asukkaan kaupunki. Kaupunki on hyvin epanjalaishenkinen ruutukaavoineen ja kirkkoineen. Nykyään sen on Unescon suojelukohde ja syystäkin.

Tämä taiteilijan alku piirsi dinosaurusta mallista

Mehumarkkinoilla

Salsa tunneilla tapasin Etelä-Amerikan ainoa latinon, joka ei osaa tanssia salsaa. Hänen kanssaan tulikin vietettyä aikaa jonkun verran, sillä paikallinen tietää aina parhaat paikat minne mennä.

Kalamarkkinoilla

Mielettömän hyvää

Yhtenä päivänä päätimme ottaa bussin vuorille ja vaeltaa parin tunnin inkatreilin pätkä (Inkoilla ei ole polkuja vain Perussa Machu Picchun lähistöllä vaan tietääkseni polut levittyvät Boliviaan ja Kolumbiaan saakka). Bussinrämä oli surkein millä olen tähän mennessä reissannut. Se kolisi ja paukkui, katosta tippui yön kaatosateen vuoksi vettä ja sisällä oli järkyttävän kuuma. Muut matkustajat tuoijottivat minua kuin haamua minun "kauniista rusketuksesta" huolimatta.

Mitä olisi turistikuva ilman kuvaajan sormea? 

Vuoren huipulla oli paikalliset perhejuhlat ja minuthan vedettiin innolla karkeloihin mukaan!

Ei mitään hajua mitä täällä tapahtuu, mutta olihan se hauskaa

Trekillä maisemat olivat jälleen mielettömät ja polku oli helppokulkuista. Jatkuva alamäkikin oli oikein tervetullut. 

Parin tunnin säpäkän kävelyn jälkeen saavuimme pieneen kylään (ehkä kuusi taloa joiden välistä meni tie), jonkä läpi kulkee busseja ja minivaneja. Kuulemma juuri missasimme viimeisen bussin, mutta sopivasti paikalle saapui minivan, joka oli kyllä menossa väärään suuntaan, mutta kuski sanoi tulevansa tunnin päästä takaisin ja ottavansa meidät kyytiin. Sopivasti aikaa syödä eväitä (leipää ja purkkipersikoita).

Kaksi tuntia myöhemmin alkoi tulla jo hieman kylmä ja minulla heräsi epäilykset onko koko vania tulossa.

Nuotio lämmikkeeksi

Aurinkokin alkaa laskea...

Bolivialaisen tunnin (3h 15min) jälkeen vani vihdoin saapui. Se vaan on niin ammuttu täyteen porukkaa ettei kuski viitsinyt edes pysähtyä, vilkuttaa vain ärsyttävä virne naamalla. Parin ärräpään jälkeen totesimme ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin kävellä kolme tuntia ylämäkeen lähimmälle isolle tielle ja yrittää saada kyyti sieltä.

Kyläläiset kuitenkin olivat seuranneet meitä koko illan ja viittoivat meitä nyt pienen rekan tykö. Voisimme matkata rekan katolla takaisin Sucreen kunhan männyntaimet on purettu autosta pois. !!!

Niimpäs tunnin verran ravasimme pientä ylämäkeä taimisaavien kanssa. Miehet täyttivät saaveja autossa ja nuoret ja tervejalkaiset juoksivat taimet mummeleille, jotka tyhjensivät saavit.

Ja minä kun luulin että minun taimisurani olisi ohi! Hah! Olihan meillä hauskaa, tai minulla ainakin. Tilanne oli todella koominen. Hyvä muistutus siitä että asioilla on tapana järjestyä.

Kun auto oli purettu ja laastu mullasta, pääsimme vihdoin matkaan. Oli jo pimeä ja kylmä mutta se ei tunnelmaa haitannut. Me seisomme katolla, nauroimme, lauloimme, huusimme ja heiluimme kuoppaisen tien vuoksi puolelta toiselle (todisteena edelleen oikein komea mustelma lantiossa). Ei se aamun bussimatka enää ollutkaan niin paha.

Tässä kohti tie hyvässä kunnossa

Katolla hetkeksi kuitenkin pysähdyin miettimään miten siisitä tämä onkaan. Täällä minä olen, keskellä ei mitään Boliviassa rekan katolla tyypin kanssa jonka tapasin vasta muutama päivä sitten. Miten joku jaksaa kulkea töissä vuodesta toiseen maanantaista perjantaihin, käydä kaupassa ja maksaa auton vakuutuksia, kun elämä voi välillä (huom, välillä) olla myös tällaista. Tai ehkä juuri he ajattelevat että kuka hullu viitsii lähteä jonneki Boliviaan trekkaamaan tietämättä miten saa kyydin takaisin kotiin..

No, parhaat asiat tapahtuvat suunnittelematta.

Satunnainen räpsy Uyuni-Sucre bussimatkalta

Pitkin hampain jätin Bolivian taakseni (oleskelulupaan jäi passiin jäljelle yksi päivä), mutta annetaan muillekin maille mahdollisuus. Tällä hetkellä liikun Argentiinassa!

Salar de Uyuni ja maailman kauneimmat maisemat (tähän saakka)

Salar de Uyuni on maailman suurin suolatasanko ja sijaitsee noin 3600 km korkeudessa. Joskus kauan kauan sitten suola-aavikon paikalla oli järvi, joka kuivuessaan jätti paikalleen valkoisen kipsi ja suolakerroksen. Minä ostin alueelle kolmen päivän jeeppimatkan, johon sisältyi suola-aavikon lisäksi kiertelyä luonnonpuistossa.

Matka alkoi junien hautausmaalta. Uyunien alueeltaa kuljetiin mineraaleja junalla Chileen ja hajonneet junat tuotiin tänne kuolemaan.

Näyttääkö jonku takapiha tältä?

Suola-aavikko oli vuorossa heti ensimmäisenä päivänä. Aavikolla oli juuri loppunut Etelä-Amerikan suurin rally Dakar ja luonnonpuisto oli suljettuna muutaman päivän. Tämä tarkoitti sitä että kaikki sinne halavat turistit joutuivat odottamaan, ja nyt niitä olikin kertynyt mukava joukko ja paikka kuhisi selfiekeppejä ja sateenvarjoja. Mutta olihan siellä tilaa.

Pikku suolahuippu

Ei enää niin valkoinen rallyn ja turistien jälkeen

Kulkupeli

Jeeppissä oppaan lisäksi meitä oli kuusi reissaajaa. Saksalais-sveitsiläinen pariskunta, englantilais-
bolivialainen pariskunta ja argentiinalainen tanssinopettaja. Oppaamme Iber oli lupsakka tyyppi joka ei puhunut sanaakaan englantia.

Lounastauko

Kaktussaari 

Reissuun sisältyi paljon ajamista. Suola-aavikoilta lähdimmekin ajamaan jo kohti ensimmäistä majapaikkaamme suolahotellia ja pysäihdyimme räpsimään kuvia aina kun jotain mielenkiintoista osui kohdalle.

Taustalla Bolivian ainoa aktiivinen tulivuori

Toiseena päivänä olimmekin jo erilaisissa maisemissa:

Kaunista vai mitä? Kameraan kertyi kuvia mukavaa tahtia.

Ensimmäinen päivä meni jeepissä takapenkillä polvet suussa, mutta tänään mulle luvattiin etupenkki! (lystiä kesti kolme tuntia kunnes takapenkin miehen jalat puutuivat ja jouduin takaisin perälle)

Lounas no 2.

Hassu jänis

Meidän jengi ja taustalla Mountain of Seven Colors

Laguna de colores. Tuuli aika pahasti ja selfie ei tahtonut onnistua. 

Joku kuitenkin pelasti minut ja sain kuvani

Salomoneja ei ole luotu kävelemään Euroopan kaduilla

Kolmas päivä alkoi ennen kukonlaulua hyytävissä merkeissä. Ensimmäisenä oli vuorossa geysirit. Paljon oli maan alla energiaa, jota tutkijat yrittävät pyydystää talteen.

If a Finn says it's cold, it is cold.

Seuraavaksi vuorossa oli kuumalähde, johon pystyi hypätä pikkurahalla. Itse en kuitenkaan nähnyt tätä vaihtoehtoa kovin rentouttavana sillä siellä oli muutama muukin. Viihdyin hyvin kamerani kanssa.

Laguna de verde ja uusi profiilikuva työnalla

Aamusta jätimme yhden pariskunnan Chilen rajalle ja jatkoimme matkaamme takaisin kohti Uyunia.

Siellä näkyy Chile

Tuliperäisiä kiviä jotka ovat syntyneet mannerlaattojen erkanemisprosessissa

Kuka ei ole vielä vakuuttunut Boliviasta?