Paluu todellisuuteen

Lento Buenos Airesista Amsterdamiin oli hirvein ikinä. Kolmetoista tuntia käytäväpaikalla polvet suussa. Ei silmäystäkään unta. Viereisellä penkkirivillä kaksi huutavaa lasta. Yleensä nukahdan tuosta noin vain, katson parhaat leffat ja pummailen lentoemoilta ylimääräisiä pähkinä ja punaviiniannoksia. Nyt kuitenkin teki mieli huutaa turhautumista. Välilaskuhelvettikin odotti Amsterdamissa, sillä mukavasti remppamiehet siellä piikkasivat lattiaa. No, vihdoin kuitenkin pääsin rättiväsyneenä Muncheniin jossa minua oltiin ilmapallojen kanssa vastassa :)

Vietin Munchenissä reilun viikon ja siellä sai mukavan laskun eurooppalaiseen kulttuuriin. Etukäteen nimittäin stressasin paluuta aikalailla. Olin hieman ahdistunut ja nukuin todella huonosti. Leukaankin ilmestyi ihme rakkuloita. Saksassa oli kuitenkin mukavan kotoista. Aika oli suunnilleen sama kuin Suomessa, sai ruisleipää, yhtenä päivänä satoi hieman lunta ja sulauduin joukkoon erinomaisesti kunhan pidin suuni kiinni. Kuitenkin olin vielä ulkomailla: sain puhua englantia ja viini oli syntisen halpaa.

Lennätimme uutuuttaan kiiltävää minilennokkia valtavassa puistossa (pikkupojat katselivat kateellisina vierestä), joimme kesän ensimmäiset oluet aurinkoisella terassilla (poltin naamani), kävimme luonnontieteen museossa fysiikan osastolla (ikuisesti insinööri), shoppailin lempikaupassani Zarassa aivan liikaa (kukaan ei käskenyt lopettaa), söimme paljon sushia, kävimme luistelemassa (aika hauskaa opettaa aikuista mietä joka ei ole koskaan aikaisemmin luistellut), voitin Monopolyn roskasesti molemmilla kerroilla ja tanssimme salsaa täyteen ammutussa pikkubaarissa joka on tunnettu lattarimiesten ja saksalaisten naisten bongaamispaikka. 

Kuten arvata saattaa aika Munchenissä meni todella nopeasti ja lauantaina oli aika suunnata kohti Suomea. Reissuni kuitenkin jatkui vielä hieman suunniteltua kauemmin, sillä lento oli ylibuukattu. Voi sitä onnenpäivää! Innoissani ilmottauduin vapaaehtoiseksi odottamaan seuraavaa lentoa, kun yhdeksän muuta rannalle jäänyttä manaili kodikkaasti suomen kielellä surkeaa kohtaloaan. Minun sisäinen pihi reppureissaaja kuitenkin kiljui rimusta, sillä kolmen tunnin odotus palkittiin 400 eurolla. Myöhästyin illan viimeisestä junasta, sain viettää yön Helsingissä ja palasin kotiin vasta sunnuntaina iltapäivällä. Hieman oli kitkerää laittaa kello seuraavana aamuna kuudelta herättämään töihin, mutta suht kivuttomasti siitä kuitenkin selvittiin.

Nyt on viikko oltu töissä ja kohtalaisesti jo totuttu aamuherätyksiin, auton lämmitykseen ja tuulilasin rapaamiseen. Puolituntia olin töissä ollut, kun en enää malttanut olla kysymättä, onnistuisko vastaava loma ensi talveksi ja kyllähän se vaikutti että voisi vaikka onnistuakin. Kyllä sitä aika onnekas on. Ei sitä monessa työpaikassa hyvällä katsota, että otampa vapaata muutamaksi kuukaudeksi. Tai että on sellaisia ystäviä että voi kahdeksalta lauantai-iltana soittaa, että pääsiskö yöks ja kymmenen minuuttia myöhemmin kämpässä odottaa kilo irtokarkkeja ja lämmin sauna.

Nyt vain suunnittelemaan seuraava reissua (ja siinä sivussa säästämään matkakassaa). Mieletön vapaudentunne ymmärtää, että voi suomalaisena mennä oikeasti mihin vain. Kaikki rajoitteet on vain omien korvien välissä. Tällä hetkellä tuntuu, että suuntaan samalle mantereelle. Bonuksena pari Väli-Amerikan maata, jos vain aikaa riittää. Yhtä todennäköisesti voin löytää itseni kuitenkin Bangladeshista, Tansaniasta, Tiibetistä tai vaikka Madagaskarilta.

Don't call it a dream, call it a plan :)

Luonto panee parastaan Argentiinan Patagoniassa

Muutaman päivän koomailun jälkeen pääsimme vihdoin Emilien kanssa jättämään Chilen ja siirtymään Argentiinan puolelle El Calafateen. Pojat seurasivat meitä pari päivää myöhemmin (pankkikortit olivat jumittaneet Santiagossa jo muutaman päivän), joten päätimme Emilien kanssa tehdä hiemana tyttöjen juttuja:

Emilie on ratsastanut vähintään yhtä kauan kuin minä ja omistanut kerran oman hevosenkin. Haaveissa oli useamman päivän vaellus, mutta ajanpuutteen vuoksi jouduimme tyytymään parin tunnin retkeen. Vaelluksella ei kuitenkaan ollut oppaan lisäksi muita kuin me, joten meidän ei todellakaan tarvinnut tyytyä pelkkään jonossa kävelyyn.

Kunnon lenkistä on liian pitkä aika, joten jälkeenpäin oli kyllä paikat jumissa. Seuraava päivä meni rennommissa merkeissä, kun lähdin Perito Morenon jäätikölle:

Jäätikkö on El Calefaten turistivetonaula ja olihan se melkoinen. Jäätikkö on 250km2 kokoinen ja eturena on peräti 50-60 metriä korkea. Se on yksi harvoista jäätiköistä joka ei sula, vaan kasvaa. Valtavaa luonnonvoimaa pääsi ihailemaan todella lähelle (muttei kuitenkaan liian lähelle). Ja minä kun luulin, ettei mikään tulisi sykähdyttämään Antarktiksen jälkeen. Veti kuitenkin hiljaiseksi kun auton kokoiset jäälohkareet tippuivat veteen aiheuttaen valtavan aallon. Aivan kuin luonto olisi yrittänyt sanoa: "kyllä me täälläkin osaamme".

Viimeinen ilta kun koko poppoo kasassa

El Calefatessa porukka alkoi hajaantua: Emilie lensi takaisin Buenos Airesiin tapaamaan poikaystäväänsä, minä ja Mark suuntasimme El Chalteniin ja Stefan jäi vielä El Calefateen (kopioitu luottokortti tulisi El Chalteniin vasta ensi viikolla). Kuukausi reissattiin yhdessä ja melkoinen kuukausi se olikin. Olemme olleet outo ja silmiinpistävä porukka, mutta positiivisella tavalla. Meitä on luultu perheeksi, sisaruksiksi, että olemme tunteneet toisemme vuosia (siltä se kyllä tuntuu) tai paras arvaus: olemme tv hahmoja ja reissaamme yhdessä tehden samalla komediasarjaa. No, mitä muutakaan voit olettaa, kun yhteen laitetaan 25-vuotias blondi insinööri, joka valmistaa ikkunoita (tämä tuntuu olevan kaikista todella hauskaa, en ymmärrrä miksi), toinen blondi, joka työskentelee avustajana hallituksen osastolla, joka yrittää estää Hollantia uppoamasta mereen (tiesittekö että Hollanti sijaitsee merenpinnan alapuolella!?), irtisanoutunut kalju 26-vuotias britti, joka työskenteli ennen finanssialalla ja reissaa kunnes rahat loppuvat, ja 41-vuotias viittä eri kieltä puhuva sveitsiläinen, joka on sveitsiläisten pankkien lakimies.

El Chalten on trekkaajien paratiisi. Pieni kylä sijaitsee keskellä luonnopuistoa ja sieltä onkin hyvä tehdä päivätrekkejä eri näköala paikoille. Ensimmäisenä päivänä heti trekkasimmekin 8 tuntia edestakaisin kuuluisalle Fitz Royn näköalapaikalle. Jaloilla oli vielä tuoreessa muistissa neljän päivän vaellus Torres del Painessa ja loppumatka menikin pelkällä sisulla, mutta sitähän suomalaisella riittää.

Fitz Royn huippu keskellä

Kylän pikku baari ja aurinkoinen terassi sijoitettu taktisesti heti trekkipolun jälkeen

Toisena päivänä piti hieman höllätä ja trekkasin vain muutaman tunnin maratoonari Markin rehkiessä neljäntunnin trekin kahteen ja puoleen tuntiin. Maisemat olivat kuitenkin edelleenkin mielettömiä. Patagonia pisti parastaan, mutta nyt olo on kuin hakatulla. Toinen ranne ei taivu ja vasenta jalkaa pitää nilkuttaa. No, jospa se nyt pienellä levolla menisi. Harmi vain, ettei "ylimääräiseen" lepoon ole aikaa sillä seuraavana päivänä piti lentää jo Buenos Airesiin ja nyt sitten odotan reissuun viimeistä etappia, lentoa takaisin Eurooppaan. Onneksi voin viettää siellä vielä muutaman päivän. Jospa se tekisi oikeaan elämään palaamisesta hieman helpompaa.

Nytkö tämä jo loppui? Vastahan minä pääsin vauhtiin. Poissa kotoa olen ollut nyt 106 päivää. Kuulostaa ehkä paljolta. mutta enhän minä edes ehtinyt käydä siellä Ecuadorissa ja Chilestäkin näin vain murusen. Ja entäs Kolumbia, johon rakastutaan niin että siellä vietetään kuukausia? 

Ehkä minun pitäisi keskittyä siihen kaikkeen mitä näin ja koin: Machu Pihccu ja salsatunnit Perussa, krokotiilien bongaus Amazonilla ja Salar de Uyunin jeeppisafari Boliviassa, kaikki mielettömät ihmiset Sucressa, Iguassun putoukset, vaikeuksien voittamiset Paraguayssa, tangotunnit, veriset pihvit ja punaviinien siivittämät illat ja yöt Buenos Airesissa, trekkaamiset Patagoniassa, Antraktis...

Etelä-Amerikka on mieletön. Tämä tulee mitä todennäköisemmin olemaan myös seuraavan reissuni kohde. Jospa töistä liikenisi lomaa myös ensi talveksi....

Happiness is a good accessorie

Onnea ja epäonnea Torres del Painessa

On helmikuun 18.päivä. Olen Ushuaiassa, aivan Etelä-Amerikan eteläkärjessä. Lentoni takaisin Eurooppaan on kolmen viikon päästä Limasta, jonne on matkaa 6493 km. Hmm. Ostin meno-paluu lipun, sillä luulin tietäväni, millainen reitti reiluun kolmeen kuukauteen mahtuu. Hutera reittisuunnitelmani oli kaksiosainen: 1. Suuntaa Limasta etelään JA 2. jossakin vaiheessa lennä ylös Ecucadoriin ja palaa takaisin Limaan. Heh, suunnitelman ensimmäisestä osasta suoriuduin hienosti, sillä suuntasin niin etelään kuin vain on mahdollista päästä. Harmi vain että unohdin sen toisen osan. No, täällä sitä ollaan Ushuaiassa maailman laidalla köyhänä kirkonrottana.

Ongelmani kuitenkin ratkeaa suht kivuttomasti hollantilaisen lentoyhtiön KLM:n loistavan nettipalvelusysteemin avulla. Tämä tietotekniikan ihmelapsi sai nimittäin itse vaihdettua lennon lähtemään Liman sijasta Buenos Airesista, eikä se maksanutkaan juuri mitään. Nyt ollaan jo oikeassa maassa, eikä kolme viikkoa Patagoniassa kuulostanut ollenkaan hullummalta.

Varsinkaan kun seura on mitä parhainta

Ushuaiaa ei kuitenkaan ollut kovinkaan helppo jättää, sillä se ei ole yhteydessä muuhun Argentiinan mantereeseen, vaan on pakko ensin mennä Chileen. Etelä-Amerikan kärki koostuu pienistä saarista ja lukuisista niemistä ja lahdista, joten bussimatka pois Ushuaiasta olikin aika työläs: Bussiin, lauttaan, bussi lauttaan, takaisin bussiin, rajanyli ja vietä yö jossakin kyläpahasessa. Lopulta saavuimme Puerto Natalesiin Chileen, kummalliseen kylään, joka oli portti Torres del Painen kansallispuistoon.

Steve oli suunnitellut vaeltavansa kuuluisan W-trekin ja me päätimme liittyä seuraan. Aluksi ajattelin että "W" kuvastaa reitin profiilia, mutta lopulta polvieni onneksi selvisi, että se on reitin muoto kartalla. Stevellä oli hienosti mukana kaikki teltat, pannut ja kaasukeittimet, minulla ja Emiliellä ei mitään. Ne kuitenkin pystyi vuokraamaan pikkurahalla Puerto Natalesista. Trekki suositellaan tehtäväksi viidessä päivässä, mutta koska Emilie vihaa trekkaamista, päätimme jättää kiipeämättä jäätikköhuipulle ja tehdä trekki neljässä päivässä. Onhan tässä jäätikköä jo nähty.

Alkumetreillä

Patagonia on kuuluisa oikukkaasta säästään. Säätiedotuksia ei kannata seurata, sillä ilma vaihtuu montakertaa päivässä kirkkaasta auringonpaisteesta aina lumimyrskyyn saakka. Kaikki kamat rinkassa tulisi suojata rankkasateelta ja tuulen kanssa tulisi olla tarkkana ettei se kaada sinua kumoon. Meillä sää oli koko ajan aivan loistava. Kuulimmekin yhdeltä leirintäalueelta, ettei koko kaudella ole ollut näin monta aurinkoista päivää peräkkäin, eikä sadetta ollenkaan. Tuuli kuitenkin oli niin kaamee että välillä sai tosissaan pitää itseään pystyssä.

Meidän teltta pystyssä ensimmäisen kerran

Koko aikaa ei kaikkien kantamusten kanssa tarvinut kävellä, vaan toisena päivänä ne pystyi jättämään leiriin siksi aikaa kun kiipesimme näköalahuipulle. Kukaan meistä ei ole ennen trekkaillut noiden kävelysauvojen kanssa, mutta ne pelastivat meidän kaikkien hengen (tai ainakin nilkat) jossakin vaiheessa. Ylämäissä niillä saa hinattua itsensä ylös, eikä polville tule niin paljoa rasitusta ja purojen ylityksissä auttavat tasapainoilemaan kivillä, jotta kengät pysyvät kuivina.

Emilie testaa kameran valoitusta ryhmäkuvaa varten

Päivässä kävelyä kertyi ehkä 6-7 tuntia. Tasaista maastoa ei turhan usein näkynyt ja loppumatkasta se tuntuikin reisissä oikein mukavasti. Viimeinen aamu huipentui auringonnousuun Torres del Painen tornien juurella. Nyt olisi enää vuorossa neljän-viiden tunnin vaellus tienvarteen, josta saisimme bussin takaisin Puerto Natalesiin. Helppoa vai mitä?

Kahden tunnin kävelyn jälkeen syömme pikaisen lounaan ja sitten alkaa tapahtua. Emilien ensimmäisenä päivänä revähdyttämä jalkaa alkaa vihloa niin pahasti ettei kävely kamojen kanssa enää onnistu. Jaamme Emilien rinkasta kaiken mitä vaan saamme mahtumaan meidän kolmeen rinkkaan. Kolmen päivän vaeltamisen jälkeen lisälasti rinkkaan ylämäessä aluksi tuskattuttaa, mutta kun katsoi Emilien linkuttamista, ei rinkka enää paina niin pahasti. Puolen tunnin äheltämisen jälkeen yleensä ylikohtelias Steve ei kuitenkaan enää pysty katsomaan Emilien kinkkaamista puolityhjän rinkan kans: "On niin kauheen näköstä että anna tänne se rinkka. Se painaa vähemmän kuin sinä. Jos et pysty enää käveleen, mun pitää kantaa sut." Niimpä Steve kävelee loppumatkan kahden rinkan kans (ja ei minkään pienen päivärepun vaan täysikokoisen rinkan) ja ehdimme bussiin hitaasta vauhdista huolimatta. 

Luulimme jo selvinneemme, kunnes minun mahaani alkaa pistää epäilyttävästi. Puolen tunnin bussimatkan jälkeen meidän pitää vaihtaa bussia ja minä juoksen tienpientareelle oksentamaan. Siitä ei meinaa tulla loppua, mutta saan raahattua itseni muiden avustuksella seuraavaan bussiin. Tämä kolmentunnin bussimatka oli pisin bussimatka koskaan. No, mutta empäs murtanut kylkiluuta. Bussissa oksensi kaksi muutakin trekkaajaa ja möyhemmin selvisi että hostellillamme oli kolme muutakin kohtalontoveria. Ehkä viimeisen leirin vedessä oli jotain, sillä minä olin meidän porukasta ainoa joka täytti siellä vesipullon...

Mutta eipäs epäonnemme siihen päättynyt. Seuraavana päivänä minun koomaillessa hostellilla muut lähtevät mässäilemään kunnon pizzoilla. Illalla ja seuraavana yönä vessaan on tunkua, sillä muut liittyvät seuraani ruokamyrkytyksen kourissa. Molemmat Mark ja Steve ovat kadottaneet pankkikorttinsa (Mark ilmeisesti pudotti ja Steve jätti pankkiautomaattiin) ja myöhemmin vielä selviää, että joku käyttää Steven luottokorttia Japanissa ja pankki joutui sulkemaan sen.

Ehkä maailmankaikkeus vain haluaa testata kuinka paljon haluamme reissata.