Bolivia ja jouluaaton Death Road

Boliviassa!

Lyhyen Copacabana pysähdyksen jälkeen tulin Bolivian pääkaupunkiin La Paziin. Bussissa tapasin hysteerisen Stephanien Saksasta. Hän oli reissannut Boliviassa jo kolme viikkoa ja suositteli kiinnittämään huomiota millä busseilla matkustaa. Hänen yhdessä bussissa jarrut olivat lakanneet toimimasta (vanha halpa rotisko täynnä paikallisia) ja vuoristotien mutka meni suoraksi. Onneksi kyseessä ei ollut jyrkänne eikä bussi syöksynyt tuomittuun tuhoon, vaan oli pysähtynyt pusikkoon. Ketään ei kuollut, mutta melkoisen kammon kuulemma jätti ja sen kyllä huomasi. Jokaisessa mutkassa Stephanie tarrasi penkistä kiinni ja haukkoi henkeä. Meidän bussimme oli tuliterä ja kuski ajoi rauhallisesti, että mitään hätää ei ollut.

Stephaniella oli La Pazissa vain pari päivää, joten varasimme heti seuraavalle aamulle päivän pyöräretken kuoleman tielle kohtaloa uhmaten ja mukavastihan siinä jouluaatto meni.



Pyöräily alkoi Cotapatasta, joka on 4700 metrin korkeudessa (oma korkeusennätys taas rikki). Ensimmäinen tunti lasketeltiin tasaista asfalttitietä 2800 metriin näissä maisemissa:

Varsinainen death road alkoi Cotapatasta. Se on vanhaa mutkaista soratietä vuoren rinteessä, jossa enää ei ole muuta liikennettä pyörien lisäksi. Nimensä tie sai jo rakennusaikana. Työntekijöitä orjuutettiin tietä rakentaessa kunnes eivät nälissään ja väsyneenä pysyneet enää pystyssä. Sitten heidät heitettiin alas rotkoon. Työntekijäpulaa ei ollut. Jos muistan oikein, tien käyttöaikana vuodessa autoja "hävisi" keskimäärin kaksikymmentä. Viimeisin pyöräilijä tippui tieltä ja kuoli vuosi sitten marraskuussa.

Mutta ei pyöräily vaarallista ollut, kun järkevästi ajoi ja jarrut toimi. Toki jos halusit täyttä vauhtia mutkaan päästää, niin kyllä siellä hengestään olisi päässyt. Kaiteita ei nimittäin turhaan näkynyt ja kivet pyörivät epämääräisesti renkaiden alla.

Death Road

Jarruttaa kyllä sai koko ajan, ja sen tunsi kyllä käsissä seuraavana päivänä. Mutta olihan se siistiä!

Vaarallisimmat mutkat ja vesiputous

Pyöräily porukka, edessä saksalainen opas Martin. Minuun ei ole näköjään paljon rusketusta tarttunut.

Titicaca-järvi

Puno on pieni kaupunki Titicaca järven rannalla. Varasin majapaikastani päiväretken järvelle, jossa vierailtiin ensin Taquile saarella ja sitten kelluvilla Uro saarilla.

Titicaca on Etelä-Amerikan suurin järvi, pituus 190 km, leveys 80 km. Kokoa vaikuttavampaa mielestäni on se että, se sijaitsee reilun 3800 metrin korkeudessa.

Meidän turistipaatti, jolla seilasimme pitkin järveä

Titicaca järvessä on 41 saarta ja me vierailimme niissä kahdella. Kolmanneksi suurin järvi Taquile eli omaa elämäänsä kaukana kaikesta. Saarella oli mm oma koulu ja kirkko. 

Perulaiset pukeutuvat yleensä värikkäästi, mutta saaren asukkailta pukeutumisella oli oma koodikielensä. Esimerkiksi kuvan punahattuiset (1. 3. ja 5.) miehet ovat naimisissa ja värikkäämpi hattuiset (2. ja 4.) ovat nousemassa johtomiehiksi. Valkohattuiset miehet ovat sinkkuja.

Paikalliset eivät tervehdi toisiaan kättelemällä, suutelemalla tai kumartamalla. Täällä miehet kantavat kokalehtia vyötäröllä olevalla pussukassa ja tuttavan nähdessää, he vaihtavat kourallisen lehtiä keskenään. Kolmen miehen käsi onkin jo matkalla pussiin.

Vähä väliä tuli miehiä vastaan, joilla oli kädessa jonkin pipon alku

Taquile saaren trekki päättyi lounaaseen mukavissa maisemissa

Taquile saaren jälkeen vierailmme Uro saarilla. Huomattavasti turistisoituneempi kuin Taquile, mutta Uro saarilla ihmisten yksi tärkeimmistä elinkeinoista onkin turismi. 

Uro saaret koostuvat useista eri kelluvista kaislalautoista. Veden syvyys saaren kohdalla on 13 metriä ja kaislalautan paksuus 3 metriä. Kaksi alinta metriä on tiivistä kaislalevä kuutiota, jotka on sidottu tiukasti yhteen. Päälimmäinen metri on tuoretta kaislaa levitettynä ristiin rastiin. Laatta lahoaa pohjasta, mutta tuoretta kaislaa lisätään aina viidentoista päivän välein (kaislat ladotaan aina erisuuntaan kuin viimeksi). Saari on ankkuroitu pohjaan ankkureilla, etteivät ne lähde tuuliajolle.

Alunperin saarten asukkaat pakenivat mantereelta inkojen, ja myöhemmin espanjalaisten, hyökkäyksiä. He halusivat elää rauhassa omissa oloissaan, ja sinne he ovat jääneet.

Lautan rakenne. Hyvin rakennettu lautta kestää 30 vuotta kunnes täytyy rakentaa uusi.

Lautalla käveleminen oli haastavaa. "Maan" tunsi kelluvan ja välillä jalat upposivat kaisloihin. Lasten juoksemaan opettelua olikin hupaista seurata. Saarella jolla me vierailimme, asui seitsemän perhettä.

Taustalla maja, jossa perheet asuvat. Sähköä he tarvitsevat vain valaistukseen iltaisin. Energian he saavat aurinkopaneleilla.

Lisää perulaisten naisten hiustyylistä: lettien pään "tupsut". Niitä saa eri koossa ja väreissä, pitäähän niiden passata muuhun asuun.

Vierailu Uro saarilla päättyi leppoisaan risteilyyn kaislaveneellä.

Kenellähän tämän pikkuisen saisi pistää pakettin?

Aurinko oli paistanut mukavasti koko päivän. Sää kuitenkin muuttuu täällä nopeasti. Tämäkin ukkospilvi muodostui ehkä puolessa tunnissa. Kuva Punon satamasta.

Cusco(topia)

Cusco on kaupunki Andeilla, jossa on noin 100 000 asukasta. Reissaajat yleensä eksyvät tänne matkalla Machu Picchulle. Cusco sijaitsee Andien laaksossa noin 3400 metrin korkeudessa ja on ollut Unescon maailmanperintöluettelossa vuodesta 1983. Minä ihastuin kaupunkiin heti!

Tyypillinen perulainen kampaus: kaksi lettiä jotka on lopussa sidottu yhteen

Cuscossa vietin paljon aikaa Jungle trekin porukan kans. Edgarin oli vaikea päästää oppaan roolista irti, kun kävelimme kaupungilla kohti lounaspaikkaa: "Näettekö nuo kivet tuolla noin...?"

Cheviche, limessä kokattua raakaa kalaa. Älyttömän hyvää, paras annos täällä tähän mennessä.

Paikallisilla markkinoilla

Porukan hajaannuttua vietin kaupungissa vielä useamman päivän. Aikaa saa hyvin tapettua vain kävelemällä pitkin pieniä mutkittelevia katuja kamera kädessä.

Pienet kahvilat auttoivat myös ajan kulumisessa.... Onneksi löysin clubin, jossa oli tarjolla ilmaisia salsa tunteja joka ilta klo 21-23!

Tätä minä kutsun suklaakakuksi. Ah.

Yhtenä päivänä tällainen tapaus seurasi minua kaupungilla tunnin ajan:

Sympaattinen ilmestys, Sydän meinasi sulaa, kun näin kaulapannan: Necesito casa, tarvitsen kodin.

!!!

Onneksi se torkahti puistonpenkin viereen kun istahdin hetkeksi ja pääsin livahtamaan paikalta. Ei tarvinnut sitä rinkkaan pakata.

Inka jungle trek ja Machu Picchu

Toivottavasti saan anteeksi tämän blogihiljaisuuden julkaisemalla megapostauksen Inka Jungle trekistä, jonka varasin vuoristokaupunki Cuscosta. Trekki kesti kolme yötä ja neljä päivää. Viimeisenä päivänä olisi tietysti retken kohokohta, vierailu Machu Picchulla.

Ensimmäisen päivänä oppaamme Edgar haki minut ja neljä muuta reissaajaa pikkupakulla hostellilta kohti Abra Malagaa. Sieltä retki alkoi alamäki pyöräilyllä. Taisimpas tehdä oman korkeusennätykseni, nimittäin nyppylä sijaitsi 4350 metrin korkeudessa. Laskettelimme pyörillä mutkaista vuoristotietä alas niin lujaa kuin pää vain kesti ihan mielettömissä maisemissa.

Meillä oli hyvä porukka koko trekin ajan. Esimerkiksi kun kesken pyöräilyn piti pysähtyä vuorilta tippuneiden kivien vuoksi, brasilialaiset miehet opettivat tytöille salsaa paikallisten kuvatessa vieressä.

Pyöräilimme alas 1250 metriin pieneen Santa Marian kylään, jossa söimme lounasta. Sieltä kipusimme metsässä tunnin ajan ylämäkeä pieneen farmariperheen taloon, jossa vietimme ensimmäisen yön.

Lauran kanssa auttamassa talon emäntää kokalehtien poimimisessa

Takapihan banaanit saivat vielä kypsyä, mutta iltapalaksi söimme passion hedelmiä ja mandariineja suoraan puusta

Maisema terasssilta

Uuvuttavan päivän jälkeen olimme sikeässä unessa jo ennen kahdeksaa ja kaikki olivatkin hereillä jo ennen kuutta. Aamulla olikin hyvin aikaa laittaa inka sotamaalaukset naamaan ja lähteä vuorille seitsemän tunnin vaellusosuudelle!

Kaulassa äkäisen hyttysen pisto

Meidän jengi: brasillialainen Viktor, irlantilainen John ja sveitsiläinen Laura. Olimme onnekkaita kun meitä oli vain neljä. Yleensä trekillä on kuulemma 10-12 henkilöä.

Pääsimme nopeasti pois metsän keskeltä vuorenrinteessä olevalle polulle, joka on osa alkuperäisstä Inka treiliä. Kyllähän noissa maisemissa kelpasi tepastella.

Urubamba joki

Välipaloja ei tarvinnut kantaa mukana, vaan ne pystyi poimimaan matkalla. Tässä Edgar mangopuussa.

Ennen trekkiä oli huolissani ilmasta. Cuscossa nimittäin saitoi joka päivä ja säätiedotus lupasi sadetta seuraavalle kymmenelle päivälle. Trekillä paistoi kuitenkin aurinko joka päivä, eikä sadeviittaa tarvinnut kaivaa laukusta lainkaan. Poltin korvani.

Lounaan jälkeisellä siestalla riippumatossa. On kuulkaas hemmetin hyvät kengät: säänkestävät Salomonin speedcross3. Ostin ne vain viikkoa ennen reissuun lähtöä ja ovat palvelleet erinomaisesti.

Päivän mittaan laskeuduimme pikkuhiljaa vuorenrinnettä alas joelle, jonka vartta kävelimme iltapäivällä. Seitsemän tunnin vaeltamisen jälkeen pulahdimme ansaitusti kuumaan lähteeseen, jossa lilluimme tunnin verran ennen autokyytiä Santa Teresaan, jossa vietimme toisen yön pienessä hostellissa.



Illalla lähdimme muiden trekkausryhmien kanssa muutamille drinkeille ja sieltä tanssimaan. Tunnelma oli kuin Alppien afterskissä konsanaan. Täällä ei kuitenkaan tanssittu laskettelumonoissa kultaiset Rolexit ranteissa, vaan jaloista löytyivät massiiviset vaelluskengät ja ulkoiluhousut.

Seuraava aamu alkoi ziplainailulla. Jotka eivät olleet blogin matkassa vielä viime vuonna, ziplainailu on vaijerin ja valjaiden varassa lentämistä vuorelta vuorelle. Kokemus ei ollut yhtä hieno kuin Laosissa mutta hauskaa kumminkin. Varsinkin kun seurana oli korkeanpaikankammoinen John.

Ziplainailun jälkeen kävelimme kolmisen tuntia junarataa pitkin kohti Aguas Calientesin kylää, joka sijaitsee Machu Picchun juurella.

Kolmas päivä oli kevein, mutta silti vaellus alkoi tuntua jaloissa. Neljäntenä päivänä herätyskello soi puoli viideltä. Kylästä Machu Picchulle oli vielä melkoinen kiipeäminen ja päätinkin mukavuudenhaluisena maksaa $12 bussikyydin perille tunnin portaiden kipuamisen sijaan. Paras $12 dollaria jonka olen ikinä tuhlannut.

Machu Picchu heräämässä uuteen päivään

Olimme Machu Picchulla jo kuuden aikaan aamulla. Vuoret olivat vielä usvan peitossa eikä eteensä nähnyt paria metriä kauemmas. Oppaalla olikin hyvää aikaa kertoa historiaa.

Machu Picchua alettiin rakentamaan vuonna 1440 ja se hylättiin espanjalaisten saavuttua Peruun 1532. Täyttä varmuutta ei ole miksi se on siellä ja mihin tarkoitukseen sitä on käytetty. Machu Picchulta löytyy kuitenkin alttareita ja temppeleitä. Se tiedetään että inkat olivat taitavia astronomeja ja fyysikkoja. Hawailainen tutkija löysi Machu Picchun vuonna 1911, mutta silloin siellä asui jo kaksi paikallista perhettä jotka muistaakseni tulivat asumaan pikkuruisiin taloihin vuonna 1908.

Aamulla rauniokaupunki oli todella taianomainen usvan pikkuhiljaa hälvetessä. Kameraan tulikin kuvia oikein mukavaa tahtia.

Koko alue oli valtavan kaunis ja siellä olisi helposti voinut viettää koko päivän. Vietimmekin siellä lopulta varmaankin seitsemän tuntia.

Machu Picchulta lähtee useita eri inkapolkuja kauemmaksi vuorille eri viljelyksille. Mekin vaelsimme vielä aulueen sisällä inkasillalle ja auringon portille. Alkuperäinen inkatreili onkin yksi näistä poluista. Osa niistä on kuitenkin melko vaarallisia. Yksi poluista suljettiin 2000-luvulla kun kaksi australialaista tippui jyrkänteeltä alas. On kyllä helppo kuvitella miksi. Katsokaa nyt vaikka tuota siltaa:

Tämä polku oli kuitenkin turvallinen. Kapea kylläkin mutta ei siitä tippua voinut jos jalkoihinsa katsoi.

Aurinkoportilla. Kaukanna siintää Machu Picchu

Mielettömän hieno vaellus ja uskomaton Machu Picchu! Koko lystillä hintaa oli $240. Se sisälsi kaikki kuljetukset, oppaan, aktiivteetit, ruuat ja pääsyliput. Vain juomat piti kustantaa itse.