Kun mikään ei riitä

Reissuunlähdön merkkejä alkaa olla taas ilmassa: aamuisin töihin lähtiessä autonlaseja pitää taas rapata, vaaleinkaan meikkivoiteensävy ei ole enää tarpeeksi vaalea, rinkka on kannettu varastosta makkariin ja voimassa oleva viisumi polttelee taskussa. 

Mutta missäs se kesä meni?

Töissä, töissä, töissä... Ehti sitä kuitenkin kulkea ratsastamassa ja soittamassakin. Pari viikonloppua meni Helsingissä ja lukuisia Oulussa. Olipas minulla heinäkuussa elämän ensimmäinen kesälomakin. Siis sellainen viikko, että sain palkkaa siitä etten tehnyt mitään! Uskomattoman hienoa. Livahdin heti Barcelonaan ja Madridiin.

Seuraavan reissun reittiä olin hahmotellut jo päässän: lentäisin Mexicoon ja siitä kulkisin etelää kohti niin pitkälle kuin ehtisin, sitten keväällä taas töihin. Rämpisin läpi Costa Rican viidakoiden ja purjehtisin Karibin merellä Panamasta Kolumbiaan. Kuinka väärässä taas olinkaan.

Toukokuussa Helsingissä

Paras ystäväni on seurannut reissujani blogin kautta jo tarpeeksi ja totesi minulle, että sama mihin lähdet ensi vuonna, hän lähtee mukaan. Aika pian hän ehdotti, että mitäs jos lähdettäis Australiaan.

Australiaan? 

Nopeasti mieleeni tuli auringonlaskut laukkatallilla, Sydneyn uudenvuoden ilotulitukset ooppeeratalolla, tähtikirkkaat yöt aavikolla ja päätös oli sitämyöten selvä. Australiaan 18-30 vuotiaat saavat Working Holiday viisumin, jolla voi työskennellä ja reissata vuoden ajan. Eihän sinne siis kannata mennä muutamaksi kuukaudeksi, vaan samahan se on mennä koko vuodeksi. 

Lähtöä suunnittelimme marraskuun lopulle, mutta minulla oli määräaikainen työsopimus toukokuulle saakka. Minulla ja työnantajalla oli erilaiset näkemykset tulevaisuuden suhteen, sillä pomoni tarjosi minulle loppukesästä vakkarisopimusta, joka sisältäisi halutessani muutaman kuukauden loman joka talvi. Kiehtovaa, mutta neuvottelin kuitenkin nykyisen sopimuksen loppumaan marraskuussa ja olin vapaa lähtemään. Mummun mielestä äärimmäisen typerää, mutta minusta ainoa oikea ratkaisu.

Juhannusmaastossa Annikan kanssa Rekilän perällä

Erään yön pikkutunteina saimme Annikan kanssa neronleimauksen ja teimme profiilit surullisen kuuluisaan seuranhakupalveluun, Tinderiin. Aluksi olin äärimmäisen skeptinen, sitten se oli ihan hauskaa ja lopulta kyllästyin siihen. Annika oli kuitenkin minua onnekkaampi ja löysi lierojen seasta helmen. Pian meitä olikin lähdössä kahden sijaan kolme.

Hmm.

Annika vakuutteli minulle että hyvin se menee. Itse en ollut niin varma. Olimme viettäneet pari tuntia aikaa kolmestaan, Annika, Petteri ja minä, ja olin epäilyjeni kanssa entistä varmempi - tämä ei tule onnistumaan. Lähes samalla hetkellä ovesta sisään kävelee Petterin kaveri Teemu.

Tasan viikko myöhemmin me neljä ostimme lennot Sydneyhin. Hullua mutta juuri siksi niin siistiä.