Fraser Island

Lähdimme Teemun kanssa päiväretkelle Fraser Islandille, jonne on Hervey Baysta noin puolen tunnin lauttamatka. Fraser Island on 122 km pitkä ja keskimäärin 24 km leveä hiekkasaari. Hervey Bayn edustalla meren pohjasta on noussut vulkaanisen toiminnan vuoksi kalliota, johon meressä kulkeutuva hiekka kerääntyy. Erikoista Fraserissa ei ole vain se, että se on maailman ainoa hiekkasaari, vaan myös se että se on maailman ainoa paikka, jossa sademetsä kasvaa hiekasta. Saari on kehittänyt todella tehokaan ekosysteeminsä ja maahan pudonneet lehdet hajoaa ravinnoksi muutamassa kuukaudessa, mikä normaalisti kestää vuosia.

Saarella ei saa ajaa millään muulla autolla kuin nelivedoilla, sillä myös kaikki tiet ovat hiekkaa. Ei siellä kyllä millään muulla pääsisi liikkumaankaan. 

Valitsimme matkanjärjestäjäksi Unique Fraserin, joka on pieni perheyritys. Meidän porukaan kuului kaksi jeeppiä, joissa molemmissa oli ammattilaiskuski ja viisi matkustajaa. Meidän jeepissämme oli vielä aborginaaliopas, sillä saari on näille Australian alkuasukkaille pyhä paikka. 

Unique Fraser oli loistava valinta! Molempien autojen kuskit (mies ja vaimo) olivat huippu tyyppejä eivätkä he voineet jäädä hiekkaan kiinni. He myös tiesivät miten tehdä meidän päivästä mahdollisimman tehokas, jotta ehdimme nähä enemmän kuin muut. He esimerkiksi tiesivät juuri oikean ajan ajaa autolauttaan, että pääsemme ajamaan siitä ensimmäisenä pois ja olisimme jo kaukana menossa, kun muut turistit vasta jonottavat pääsyä bussiin.

Pelkkä saarella ajaminenkin oli älyttömän hauskaa. Saaren hiekkatiet eivät olleet mitään Rekilän perän metsäautoteitä, vaan pölisevää ja kuivaa hiekkaa saattoi sademetsän keskellä olevalla tielä olla puolikin metriä. 

Ensimmäinen pysäkki: haaksirikkoutunut laiva. Vuonna 1935 laiva ajautui matalikkoon myrskyssä ja on ollut paikoillaan siitä saakka. Joka vuosi se vajoaa 5 cm syvemmälle hiekkaan.

Fraserin moottoritie, nopeusrajoitus 80 km/h

Maisemaa Indian Headistä

Minun lempipaikakseni saarella olivat champange poolssit. Lähellä rantaviivaa on kivikkoa, johon muodostunut luonnon omia porealtaita. Vesi on ihanan lämmintä, tyyntä ja juuri sopivan syvää. Kun tarpeeksi iso aalto pamahtaa kivikko vasten, vaahtopäät yltävät altaaseen ja tuovat siihen pehmeän vaahdon. Maailmalla olen nähnyt paljon siistejä altaita, mutta täällä oli ihanan rauhallista, sillä täällä ei ollut ketään muita kuin meidän porukka.

Ruoka reissulla oli todella hyvää. Aamulla ennen lauttaan pääsyä olimme käyneet lihakaupassa ja leipomossa ja saimme tehtyä lounaaksi tuhdit ja tuoreet sämpylät. Juomaksi sai teeman mukaisesti kuoharia. Ihanan luksusta.

80 dollarilla olisi saanut 15 min näköalalentoja. Muutama vuosi sitten voimassa oli tarjous, että jos nainen oli lennolla topless, sai lennon puoleen hintaan ja jos oli kokonaan alasti, lennnon sai ilmaiseksi. Joku mies oli kuitenkin valittanut, että jos hän on ilman paitaa, miksei hän saa samaa alennusta kuin hänen vaimonsa. Tämän jälkeen tarjous ei ole enää ollut voimassa.

Teemun lempipysäkki oli Lake McKenzie. Järvi sijaitsee yhdessä saaren korkeimmassa kohdassa, joten sinne ei virtaa mitkään purot, vaan järvi on muodostunut täysin sadevedestä. Hiekka oli äärimmäisen pehmeää ja vesi todella kirkasta ja puhdasta. Vesi oli myös juomakelpoista ja se maistuikin paljon paremmalle kuin hanavesi.

Oli kyllä hieno päivä.

Juuri nyt olemme muuttaneet Queenslandin kylmimpään kolkkaan, Stanthorpeen. Saimme kaikki neljä nimittäin työpaikan omenafarmilta ja nyt seuraavat 3-4 kuukautta pakkaamme täällä omenoita. Jos meillä pää kestää työskennellä täällä 88 päivää, meidän on mahdollista saada Austraaliaan toinen vuoden mittainen työviisumi. Se ei kuulosta yhtään hassummalta, kun selailee kuvia Suomen vappusäästä.

Unelmien farmielämää

Vau mitkä kolme viikkoa takana.

Ajoimme vuokra-autolla Bundabergiin, josta Oakey Creekin isäntä haki meidät. Matkaa ei ollut kuin neljä tuntia, mutta tiet kävivät pikkuhiljaa pienemmiksi ja pienemmiksi. Kahden tunnin kohdalla kännykästä hävisi kentät, ja tie muuttui mutkittelevaksi hiekkatieksi. Vihdoin kuulimme "just around the corner", mutta matkaa kesti kuitenkin vielä tunti. Saavuimme pienelle ja nuhjuisalle, mutta kuitenkin viihtyisälle tilalle, jossa tulisimme viettämään seuraavat kolme viikkoa.

Tila sijaitsee laaksossa, jossa virtaa pieni puro. Tai suurimman osan ajasta puro on pelkkä kuiva joen uoma, jossa on lätäköitä siellä täällä. Ympärille levittäytyy 4000 hehtaarin maat, jossa käyskentelee reilu 1000 sonnia, lehmää ja vasikkaa. Välimatkat saivat ihan uudet mittasuhteet, sillä postilaatikollekin on matkaa kuusi kilometriä. Lähin naapuri on ihan tässä vieressä, joka tarkoittaa kymmentä kilometriä.

Normaalisti alue on pölyävää autiomaata, jossa kasvaa vain erimuotoisia kaktuksia. Nyt alue oli saanut kuitenkin paljon vettä ja puiden lehdet, heinät ja aavikkokukat kukoistivat.

Päätie

Tilaa hoiti kuudenkympin kieppeillä oleva pariskunta, Terry ja Ann. Todella mukavia persoonia ja tunsimme itsemme heti tervetulleeksi. He eivät omista tilaa, vaantyöskentelevät tilanomistajalle. Molemmat ovat todella vahvoja persoonia. Jääräpäisiä, mutta kuitenkin todella huumorintajuisia. Ann on jo siirtynyt eläkkeelle ja pääsiassa vain pitääkin taloa pystyssä, laittaa ruokaa ja leipoo. Terry on kova työskentelemään, ja onkin tottunut tekemään kaikki yksin. Nyt kuitenkin polvet alkavat olemaan niin huonossa jamassa, että vapaaehtoisten apu on tervetullutta. Maalla liikkuminen on hidasta, mutta kun hän pääsee hevosen selkään, on tarina täysin eri.

Meidän lisäksi Terryn ja Annin lisäksi farmilla oli myös yksi tyttö. Ensimmäiset kaksi viikkoa olimme sympaattinen australialais-brittiläisen Libbyn kanssa, ja kun Libby lähti, tilalle tuli tomera hollantilaistyttö Joyce. Aivan ihania ihmisiä myös molemmat.

Ihmisten ja lehmien lisäksi tilalla oli kaksitoista kanaa, kahdeksan koiraa ja kahdeksan hevosta.

Neljää hevosta käytimme aktiivisesti. Toiset neljä onnekasta saavat vain laidunta lehmien seassa loputtomilla vihreillä niityillä. Kaikki hevoset olivat Australian stockhorseja. Ne ovat älykkäitä, rohkeita ja hyviä kävelijöitä. Meidän onneksi ne ovat myös todella rauhallisia, mutta todella nopeita ja herkkiä.

Annika ihastui kauniiseen Swagmaniin, joka tuttavien kesken tunnetaan Swaggynä. Todella nopea ja varmajalkainen ruuna, joka saattoi joskus olla hieman kinkkinen ratsastaa. Erityisesti karjanajossa, sillä Swaggyhän pelkäsi lehmiä. Ei mikään toivottava ominaisuus työnkuvaa ajatellen. Jos lehmän kohtasi silmästä silmään, Swaggyllä oli tapana pyörähtää 180 astetta ja sännätä toiseen suuntaan. Annika pääsi metkuista nopeasti perille ja rohkaiseva potku pelasti aina tilanteen.

Minä sain alleni luotettavan Cookien, joka ei lehmää pelännyt. Äärimmäisen herkältä ja säpäkältä Cookielta löytyi tammamaiseen tapaan omat juonet, mutta pääosin oli erittäin luotettava ratsastaa.

Terry ratsasti lellityllä Bobcatillä, joka on nimensä mukaan kunnon työjuhta. Libbie ratsasti pelokkaalla ja aralla Wadella, jonka Terry oli vasta hankkinut. Libbyllä on pikku tytöstä asti ollut omia hevosia, ja tulikin Waden kanssa loistavasti juttuun. Joyce ratsasti 4-vuotiaalla Bondilla joka oli kyllä melkoinen tapaus. En ole paljon ollut tekemisissä nuorten hevosten kanssa, mutta tämä oli kyllä kuin pikkulapsi. En ole koskaan nähnyt yhtä uteliasta hevosta. Se räplää ja haistelee kaikkea mihin vain ylettyy: keloja, ämpäreitä, naruja, ihan mitä vain kauhean räminän saattelemana. Muiden hevosten mielestä todella ärsyttävää. Bondilla on vielä paljon opittavaa, mutta Joyce oli sille todella hyvä kumppani.

Et pysty olemaan tarhassa viittä sekunttia kauempaa kun Bondi tulee jo tervehtimään. Taustalla Wade.

Maastot olivat todella kauniit ja ratsastimmekin lähes joka päivä. Terry ei ymmärtänyt, miksi. Emmehän me tee edes mitään työtä, kävelemme vaan polkuja pitkin. Koskaan hän ei kuitenkaan meitä estänyt, vaan aina saatiin mennä.

Annikalla on ollut haaveena laukata laakealla pellolla pitkässä heinikossa vapaana kuin taivaan lintu. Puhuimme aina "hevoskuiskaaja hetkestä", sillä saman nimisessä elokuvassa on kohtaus, jossa mies ja nainen laukkaavat cowboy hatut päässä pitkin heinäpeltoa vailla huolen häivää. Täällä saimme yhdessä kokea sen, ja olihan se paljon hienompaa, mitä olimme etukäteen voineet toivoa. Silmäkulmia sai pyyhkiä kun pirteä hevonen laukkasi alla korvat pystyssä kohti kukkulan huippua ja kun paras ystävä tuli vielä siinä vierellä, niin eihän siinä muuta tarvita.

Koirilla oli suuri merkitys karjanajossa. Ne tekevät suurimman työn, ja onkin ihailtavaa, miten taitavia ne ovat. Paimentamisen vietti on todella vahva, he vain tietävät mitä tehdä. Jos yksi lehmistä päättää lähteä omille teille, kaikki koirat ovat heti sen jalkojen kimpussa, ja ajavat sen omalle paikalleen. Ihminen vain antaa luvan mennä, ja ohjailee koiria karjasta kauemmas ja lähemmäs. 

Kolme vanhempaa koiraa olivat todella hyviä ja toimivat kuin itsestään. Neljä nuorinta vielä opettelee, ja yleensä meillä olikin mukana kaksi vanhempaa koiraa ja vain yksi kokemattomampi. Ihmisen ei tarvitse koiraa kouluttaa, vaan nuori ottaa mallia vanhemmilta. Täällä koirat eivät ole lenkittämistä ja rapsuttamista varten, vaan se on työkaveri. Jos nuoren koiran paimennusvietti ei ole tarpeeksi vahva, eikä töitä tehdä, se ammutaan. Pellolla koiriin on pystyttävä luottamaan, ja koira, joka ei tee työtä, on turha. Tällä hetkellä kaikki pennut onneksi vaikuttavat lupaavilta. 

Kahdeksas koira on lauman 17-vuotias pomo. Kolmijalkaista Dotia potkasi nuorena lehmä, eikä sitä sen jälkeen ole käytetty paimennushommissa. Dot kuitenkin pitää lauman kurissa ja on ollut tärkeässä roolissa pentujen koulutuksessa. 

Dot ja Teemun hienot rusketusrajat

Ympäristössä oli myös paljon villieläimiä. Kenguruja näkyi poikseuksetta joka päivä pomppimassa pelloilla, valtavia hämähäkkejä näkyi turhankin usein, sateen aikaan sammakot pitivät järkyttävää meteliä, myrkyllinen ruskea käärme luikerteli pihan reunassa ja näimpä automatkan aikana metsikossä emunkin, Australian kansallislinnun, joka ei osaa lentää.

Jännittävin eläin, joka pyöri farmin ympärillä, oli dingo. Dingo on villikoira, mutta käyttäytyy suden tavoin. Se on petoeläin, joka saalistaa laumassa. Näyttää ihan vihaiselta suomenpystykorvalta, mutta on ehkä hieman sitä isompi. Öisin saimme kuulla sen ulvontaa, johon koirat usein yhtyivät. Yleensä ne eivät saalista lehmiä, mutta pienemmät eläimet, kuten koirat ja kengurut kyllä kelpaavat. Kauhistelemme, että miten sitä uskaltaa lähteä yöllä vessaan, kun dingot liikkuvat niin lähellä pihaa, mutta Terry ja Ann vakuuttavat, että dingo lähtee kyllä ihmistä pakoon, heti kun alkaa liikkua huoneessa.

Annikan kanssa kerran törmäsimmekin niihin, ja olihan se jännittävää.

Eräänä päivänä olimme leppoisalla ratsastuslenkillä pelloilla. Pysähdyimme katselemaan lehmien laiduntamista yhden korkean kukkulan päälle, kunnes näimme yhden dingon juoksevan vajaan sadan metrin päästä metsikköön piiloon. Mahasta mujaisi jännityksestä, onneksi se vain juoksi tuohon suuntaan. Hetken päästä samasta kohdasta kuitenkin kävelee toinen dingo. Tämä yksilö ei kuitenkaan jatka matkaansa, vaan pysähtyy keskelle peltoa. Se katselee rauhallisena lehmiä, mutta kääntää sitten katseensa meidän suuntaan. Hyökkäisikö dingo hevosen kimppuun? Minä en halua ottaa siitä selvää, ja olen valmis lähtemään täysiää vastakkaiseen suuntaan, mutta dingo kääntää kuitenkin katseensa pois. Hetken kuluttua sen huomio kiinnittyy takaisin meihin ja se lähteekin ravaamaan meitä kohti. Annika sanoo, että jos se tulee yhtään lähemmäksi, lähdetään karkuun. Juuri silloin se kuitenkin pysähtyy ja katselee meitä. Minä olen aivan varma, että koska olemme nähneet dingoja jo kaksi, niitä täytyy olla koko lauma. Dingo lähtee uudelleen ravaamaan meitä kohti, ja silloin me lähdetään pakoon niin lujaa kuin hevosilla pääsee. Sydän hakaten laukkaamme seuraavalla kukkulalle, ja käännymme katsomaan taakse. Dingo on ehtinyt jo kukkulalle missä aiemmin olimme, joten sen on täytynyt juosta sille todella lujaa. Nyt dingoja näkyy kuitenkin kaksi. Lähdemme järkyttävää kyytiä seuraavalle kukkulalle. Annika kuitenkin ehtii nähdä, että onneksemme dingojen huomio kiinnittyy kahteen kenguruun, jotka lymyilivät puiden varjossa, ja me saamme jatkaa pakomatkaamme.

Tämän episodin jälkeen jos yöllä tarvisi vessaan, Petteri ja Teemu herätettiin mukaan.

Piti meidän farmilla töitäkin tehdä. Debbie sykloni riehui rannikolla, mutta me saimme osaksemme vain sadetta. Eikä se ollut mitään pientä tihkua, vaan sitä tuli ihan kaatamalla kolme päivää putkeen. Sateen aikana alueen pikku puro muuttui valtavaksi joeksi. Veden pinta oli noussut useamman metrin, eikä talolta päässyt mihinkään, koska joki oli tulvinut alueen ainoalle tielle.

Joen ylittävät aidat ovat tarkoituksella tehty hepposiksi, jotta tulvavedet eivät mennessään riko koko aitaa. Piikkilanka ei ole yhtenäistä, vaan se katkeaa joen ylityskohdassa, joten kun tulvavedet tulevat, aita aukeaa kuin pariovi, ja aidan puolikkaat huuhtoutuvat joen molemmin puolin.

Sateen lakattua me pääsimme kaivamaan näitä aidan pätkiä mudan ja kaislojen seasta. Todella raskasta ja likaista hommaa, joka oli lopulta ihan mukavaa. Joen ylityksiä oli kaikkiaan ehkä kymmenen. Piikkilangat ja tolpat olivat huolellisesti jumissa kaiken maailman levän ja puunrunkojen seassa. Osa pätkistä oli niin pahasti solmussa, niin syvällä hiekassa, tai niin raskaiden puiden alla, että ne oli pakko katkaista, ja vetää tilalle uusi lanka. Harvat aidat olivat kokonaan rikki. Isoimmat ylitykset teimme naapurin miesten kanssa ja koko urakkaan meillä meni vain kaksi kokonaista päivää. Annilla ja Terryllä koko urakkaan menee kahdestaan 3-4 viikkoa.

Taustalla olevilla tuulimyllyillä pumpataan pohjavettä karjan juotavaksi

Kaikkein makeinta farmilla oli karjanajo. Tässä toimeenkuva yksinkertaisuudessaan: Meillä oli jokin tietty lauma, joka tarvitsi tuoda pihaan. Ensin ratsastimme oikealle aitaukselle ja etsimme lehmät. Jos ne olivat mukavasti pienellä alueella jo valmiiksi, päästimme koirat vapaaksi ja katsoimme kun ne paimensivat mukavaan pieneen sumppuun. Jos taas lehmät olivat pahasti hajallaan tai niitä oli todella paljon, saarsimme ne ratsain koirien avustuksella lähimmän aidan viereen. Sitten tarkistettin pääluku suunnilleen ja arvioitiin, tarvitseeko vielä jatkaa etsimistä, vai ovatko kaikki koossa. Kun kaikki ovat kasassa, lähdimme ajamaan niitä kotia kohti aidan viertä pitkin. Yleensä yksi menee edelle ja aukoo portteja valmiiksi (Terry), yksi työntää laumaa takaapäin liikkeelle (minä), ja kaksi muuta ratsastaa sivuilla ja pitää lauman paketissa (Annika ja toinen tyttö). Jos joku yrittää livahtaa muualle, täytyy olla nopea, ja ajaa karkulainen muiden luokse. Yleensä lehmät kävelivät nätisti eteenpäin, eikä niitä tarvinnut pahemmin hätistellä eteenpäin, kunhan piti sopivasti meteliä ja huitoi käsillä eteenpäin (c'mon girls, keep walking!)

Nykyään Australiassa karjaa ei kuitenkaan ajata karjaa ratsain, vaan apuna käytetään moottoripyöriä ja mönkijöitä, isoimmilla tiloilla jopa helikoptereita. Terry on kuitenkin vanhankansan mies, ja käyttää vielä hevosia, sillä on niilläkin hyvät puolensa. Moottoripyöristä lähtee usein liian kova ääni ja mönkkärin istuin on liian matalalla ja lehmien yli on hankala nähdä. Lisäksi hevonen menee paljon kätevämmin vaikka kaatuneiden puiden yli.

Yleensä ajohommat olivat omassa pihapiirissä, ja reissu kesti ehkä kolme tuntia. Yhtenä päivänä kuitenkin lähdimme kauemmaksi töihin, kun Terry oli myynyt osan lehmistä lihoiksi, ja ne piti saada ajettua tuttavan pihaan teurasautoa varten valmiiksi. Päivä oli ehdottomasti kaikista reissuista jännittävin ja saimmekin ratsastaa päivän aikana kaikkiaan kuusi tuntia. Meillä oli kaksi naapurin miestä auttamassa, että homma saadaan hoidettua varmasti kunnialla loppuun. 

Porukka jakautui kahtia ja rätisevillä radiopuhelimilla annoimme toisille väliaikatietoja, mitä tapahtuu ja missä karja liikkuu. Hiivimme hiljaa metsikössä, kunnes toinen porukka ilmoittaa löytäneensä karjan. Meidän täytyi päästä nopeasti paikalle, että saadaan karja saarrettua nurkkaan. Terry huikkaa meille tytöille, että pysykää perässä. Ajattelen, että kyllähän me nyt kuusikymppisen miehen perässä pysymme, mutta Terry meni jo kaukana edellä. Seuraavaksi kiitolaukkasimme tiheässä metsikössä ja yritimme saada Terryä kiinni. Puiden seassa on päänkokoisia teräviä kiviä ja metsikkö on niin tiheää, että jatkuvasti pitää puikkelehtia runkojen välistä. Jossakin vaiheessa minä lyön pääni säären paksuiseen oksaan ja Cookie potkaisee Swaggyä turpaan, mutta kaikki pysymme kuitenkin selässä. Ehdimme paikalle ja saamme karjan ajettua nurkkaan. Kyllä adrenaliini virtasi!

Tässä tilanne on jo hallinnassa

Terry ja naapurinpoika erottelemassa lihaisammat yksilöt...

...sillä aikaa kun me otamme päikkärit :) 

Rankka päivä on ohi. Olihan se siistiä!

Farmin alueella ei karjaa ajettu huvikseen, vain aina oli joku tehtävä, mikä piti tehdä. Joskus tarkistimme että onko kaikki lehmät oikeissa tarhoissa, vai ovatko ne liikkuneet vääriin aitauksiin, kun aidat olivat tulvien jälkeen hajalla. Isoin ja mielenkiintoisin työ oli nuorten vasikoiden kanssa: ensin ne rokotettiin, sitten niiden sarvien tyngät leikattiin pois ja juuri poltettiin. Sitten ne vielä polttomerkattiin ja korvaan nipsaistiin numerolappu. Pikku vasikat päästettiin yksitellen lehmien sekaan. Lopuksi meidän tyttöjen piti hevosen selästä bongata, minkä lehmän tissistä vasikka menee juomaan, ja ottaa jokaisen vasikan äidin numero ylös.

Tässä Terry korvamerkkaa vähän isompaa sonnia

Onko kaikki Mollyn laitumen lehmät tallessa? Kolmetoista puuttui, ja neljä oli väärää. 

Teemu ja Petterikin innostuivat hevosista ja Teemusta tulikin minun tallipoikani. Aluksi Teemu auttoi minua vain nostamaan painavan länkkärisatulan selkään, seuraavaksi se halusi hakea Cookien tarhasta ja lopulta minua odotti aamulla valmis hevonen. Pojatkin halusivat päästä ratsaille ja loppuajasta ne jo kevensivät ravia isointa tarhaa ympäri.

Koko kolme viikkoa oli ihan mieletön ja aika meni todella nopeaa. Päivissä oli mukava rytmi, eikä työt olleet liian raskaita. Pojilla oli aluksi hieman vaikea sopeutua farmin hommiin ja nuhjuisuuteen, mutta kyllä viikon jälkeen hekin rälläsivät mönkkärille peltoja pitkin hymyssä suin.

Australia sopii kyllä maatilanpitämiseen loistavasti. Ainakin, jos vertaa Suomeen. Lehmillä on vihreää ruohoa vuoden ympäri eikä tarvitse turhaa huolehtia ylimääräisestä ruokinnasta, lämmityksestä tai vaikka navetasta.

Täällä kaikki työ on todella maanläheistä ja palkitsevaa. Kun korjaat aidan, lehmä ei pääse viereisen laitumen sonnin astutettavaksi. Nämä lehmät kun paimennat tuohon aitaukseen, ne saadaan seuraavana päivänä teurastusauton kyytiin.

Karjanajosta tuli ihan unelmaduuni! Tämän jälkeen on kyllä vaikea kuvitella itseään mihinkään toimistolle tietokoneen ääreen. Paimentamisessa oli koko ajan läsnä kutkuttava jännitys. Milloin seuraava lehmä yrittää pakosalle ja salaman nopeasti sinun on korjattava tilanne. Ratsastaminenkin saa ihan uuden merkityksen, kun olet niin keskittynyt tehtävään, että unohdat että olet hevosen selässä. Sinusta ja hevosesta tulee samanvertaisia työkavereita.

Nyt olemme takaisin rannikolla Hervey Bayssa ja kaikilla on jotenkin ontto olo. Farmipaikka oli tiedossa jo ennen Australiaan saapumista ja sitä kohden olemme koko ajan menneet. Kun sitä ei enää ole, ei oikein tiedä mihin sitä suuntaisi. Jotain työtä pitäisi löytää toisen vuoden viisumia varten, mutta ei oikein tiedä, mistä aloittaisi etsinnät. Eiköhän sitä kuitenkin jotain keksi!