Se suuri punainen kivi

Teemua hirvitti 22 tunnin bussimatka, mutta siitä selvittiin onneksi suhteellisen kivuttomasti. Maisemat eivät paljon ikkunasta vaihtuneet, mutta molemmat saatiin nukuttua ehkä 6 tuntia. Alice Springs, paikallisten keskuudessa pelkkä Alice, on pieni kaupunki keskellä Australiaa. Päivisin siellä oli ihan yhtä tuskaisen kuuma kuin Darwinissakin, mutta öisin lämpötila laski lähelle nollaa. Alicessa ei paljon tapahdu, mutta kuitenkin turisteja kaupunkiin lappaa tasaista tahtia. Tämä johtuu tietenkin Alicesta reilut 400 kilometriä länteen sijaitsevasta Uluru-Kata Tjuta kansallispuistosta.

Meillä oli varattuna kolmen päivän ja kahden yön touri, jossa käytiin Ulurun ja Kata Tjutan lisäksi myös King's Canyonilla. Pikkubussissa meitä oli yhteensä 21 reissaaja, mikä oli ihan mukava määrä. Tourin ensimmäisenä päivänä kävimme Kata Tjutalla.

500 miljoonaa vuotta sitten koko kansallispuiston alue oli meren alla. Maankuoren liikkeet painoivat kasaan ja nostivat sorasta ja kivenlohkareista muodostuneen kallion koholle. Ajan kuluessa eroosio on muokannut ne ryppääksi kallioharjanteita. Kata Tjuta tarkoittaakin aborginaalien kielellä 'montaa päätä' ja 30 neliökilometrin alueella nouseekin 36 eri kumpua. 

Me kävelimme kahden ja puolen tunnin lenkin kumpujen välissä. Matkalla näkyin monenlaisia kiviröykkiöitä, aavikkokukkia ja pieniä vesilampia. Minä pidin alueesta valtavasti, sillä se tuntui todella tuntemattomalla. Muodostelmasta ei puhuta juuri mitään, eikä siitä ole kuvia jokaisessa postikortissa. Mekin kun varastimme touria Ulurulle, ajattelimme että jaa, siellä käydään jossain kahdessa muussakin paikassa, mitähän ne on.

Kata Tjutasta oli kuitenkin kiire pois, sillä ensimmäisen päivän päätteeksi ohjelmassa oli auringonlaskun seuraaminen Ulurulla! Ulurun auringonlasku on kuuluisa siitä, että kiven pinta vaihtaa väri auringon painuessa alas päin. Se vaihtuu oranssista harmaaseen ja siniseen ja palaa taas hehkuvan punaiseksi, kunnes aurinko on täysin laskenut.

Ulurun näköalapaikalta ajoimme viereiselle leirintäalueelle yöksi. Varusteet olivat täydelliset tähtien tiirailuun,vain patja, makuupussi ja swagi, mutta taivas pysyi koko yön sinnikkäästi pilvessä. Makuupussi oli harmillisen ohut ja yöllä oli ihan jäätävän kylmä. Muistan miten Teemu minulle Suomessa naureskeli, että mihin sitä muka villasukkia tarvitsee, mehän mennään Australiaan. Kyllä taisi olla villasukkia ikävä.

Seuraavana aamuna opas herätti meidät ennen auringonnousua ja lähdimme samalle näköalapaikalle kuin edellisenä iltana. Värinäytelmä ei ollut yhtä hieno kuin illalla, mutta ihan mukava siinä oli muroja syödä. Aamupalan jälkeen ajoimme Ulurun juurelle, jossa pääsimme kävelemään kiven ympäri. Se ei ihan pikkujuttu ollutkaan, sillä kiven ympärysmitta on yli 10 kilometriä.

Uluru on muodostunut samalla tavalla kuin Kata Tjuta, mutta on kuitenkin sitä huomattavasti tunnetumpi. Vuonna 1875 brittilainen tutkimusmatkailija William Gosse löysi Ulurun, nimesi sen matkanrahoittajansa mukaan Ayers Rockiksi ja julisti brittien omistukseen, vaikka se oli äärimmäisen tärkeä pyhä paikka aborginaaleille. Aborginaaleja on kohdeltu Australiassa törkeästi ja paikalliset eivät nytkään voineet muuta kuin alistua eurooppalaisten tahtoon. 1980-luvulla he saivat Ulurun takaisin sillä ehdolla, että se vuokrattaisiin eurooppalaisille turisti käyttöön ja niin tilanne on vielä tänäkin päivänä. Nykyään Ulurun asioista huolehtii työryhmä, jossa yli puolet on aborginaaleja.

Ihmisille, jotka ovat nähneet kuvan Ulurusta, ovat taatusti nähneet sen minkä minäkin otin auringonlaskusta. Se punainen kanttinen kivi keskellä ei mitään. Kun Ulurua tulee lähemmäksi, se on kuin eri kivi. Sen pinta on röpöläinen ja itse kivi ei näytä punaiselta vaan se on ennemminkin ruosteessa. Etupuolella on paljon valtavia poimuja, kun laskoksia joiden ympäri pitää tosissaa kävellä jos meinaa pysyä kivesta kosketusetäisyydellä. Lähempää näet myös veden virtaamisesta tulleita mustia raitoja ja luolia kalliomaalauksineen. Kun pääset Ulurun toiselle puolelle, on näkymä taas aivan eri. Seinämissä on valtavia koloja, suuria pudonneita kivenjärkäleitä, kitukasvuisia puita ja aavikkokukkia. 

Takaa

Kyllä, tämäkin kuva on Ulurusta

35 ihmistä on kuollut kiivetessä Ulurun huipulle. Matka on vain 800 metriä ja vuonna 1964 reitille asennettiin vaijeri kiipeämisen helpottamiseksi, mutta huipulla on erittäin tuulista ja pinta on epätasaista. Kiipeämistä ei ole kielletty, mutta sitä ei toivotakaan, koska:

1. Se on vaarallista,
2. Se on aborginaaleille erittäin pyhä paikka ja he eivät halua että sinne kiivetään,
3. Se rappeuttaa kiveä.

Aborginaaleille on kova paikka, jos joku kuolee Ulurulla. Opas kertoo miten hän itse oli sen aikoinaan kuullut, oli hän ajatellut, että tuskimpa. Luultavasti he vain naureskelevat, että karma korjasi pois. Kuitenkin aina joku aborginaaleista on mennyt kuolleen hautajaisiin ulkomaille saakka, vaikka eivät ole ikinä matkustaneet. Vieläkään emme olleet oikein vakuuttuneita, mutta sitten opas laittoi asian näin: "Jos sinä ajaisit autoa ja pyytäisit matkustajaa laittamaan turvavyön kiinni. Hän ei kuitenkaan laita, ajat kolarin ja kaveri kuolee. Olisi varmaan aika huono fiilis. Tai sitten järjestät talossasi bileet. Pyydät ettei kukaan menisi uima-altaaseen humalassa uimaan. Kuitenkin joku sinne eksyy ja hukkuu. Ei kivaa sekään."

Kiipeilyreittiä ei voida sulkea ennen kuin alle 20 % kävelijöistä kiipeää huipuille. Lukua on saatu paljon alaspäin, 22-23 prosenttiin, kun se joskus 80-luvulla oli vielä ehkä 50 %. Asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset ovat paremmin tietoisia kiipeämisen haitoista, mutta suuri syy on myös se, että reitti suljetaan usein. Milloin tuulee liikaa tai on liian kuuma. Kiipeilijät ovat valittaneet, että miksi jokaisen pikkujutun takia reitti suljetaan, mutta turvallisuuteen on helppo vedota. Tämä taktiikka toimii ja prosentti menee mukavasti alaspäin joka vuosi.

Kiipeilureitti näkyy kuvassa valkoisena viivana ja sitä kutsutaankin Ulurun arveksi.

Matkalla seuraavalle leirintäalueelle pysähdyimme keräämään polttopuita. Onneksi niin, sillä nyt meillä oli valtava kokko swagien keskellä, joka lämmitti mukavasti. Tänä yönä taivas oli kirkas ja tähtitaivas oli aivan mieletön. Uskomatonta miten kirkkaasti linnunradan voi täällä nähdä. Tähtiä on niin paljon että se näyttää ihan sumuiselta joelta. Siihen kun lisää vielä tähdenlennot, niin oli vaikea malttaa pistää silmät kiinni.

Viimeiselle päivälle oli säästetty King's Canyon. Opas herätti meidät tunnin ennen auringon nousua, mikä aiheutti Teemussa ärsyyntymistä. Lyhyen ajomatkan jälkeen kävelimme vielä puolituntia portaita ylöspäin, edelleenkin kylmässä ja pimeässä. Ikinä en ole nähnyt Teemua vihaisena, mutta nyt ilmassa oli lieviä kiukustumisen merkkejä. Ylös päästyämme nautimme auringon noususta ja Teemuakin alkoi onneksi taas hymyilyttämään.

Kävelimme kanjonin päällä menevän Rim walkin, joka kesti reilun kolme tuntia. Loppua kohden aloimme huomaamaan että kannatti lähteä aikaisin aamulla: polulla tuli ihmisiä melkein jonona vastaan ja parkkipaikka oli täynnä busseja, kun aamulla meidän bussi oli parkkipaikalla ainoa. Lisäksi ilma alkoi lämpenemään nopeasti ja muutaman tunnin päästä olisi saattanut olla tuskaisen kuuma kävellä.

Vaikea kuvitella että tämäkin kanjoni on ennen ollut veden alla

Matkalla takaisin Aliceen pysähdyimme kamelisafarille. Kun tulin Australiaan, en tiennyt että täällä on kameleita. Mutta kun asiaa alkaa miettimään tarkemmin, niin tottakai niitä täytyy olla täällä. Sama mies joka löysi Ulurun, toi kameleita Australiaan, koska hevoset eivät sopineet hänen kuukausia kestäville aavikkotutkimusmatkoille. Kamelithan pystyvät olemaan kuukauden ilman vettä ja sopivat siten aavikolle erinomaisesti.

Vaikka Aliceen ja Ulurulle on kallista matkustaa, oli se minun mielestä ehdottomasti sen arvoista. Teemun mielestä paikka ei voittanut Darwin luonnonpuistoja, mutta kannatti kuitenkin käydä. Täältä matkamme jatkui lentäen Australian kaupungeista hienoimpaan: Melbourneen!

Kakadun ja Litchfieldin kansallispuistot

Vaihdoimme Queenslandin osavaltion Pohjoiseen Territorioon ja lensimme Australian pohjoisimpaan kaupunkiin, Darwiniin. Darwin on saanut nimensä luonnontieteilijä Charles Darwinin mukaan, vaikka hän ei ole kaupungissa koskaan itse käynytkään. Darwin on osavaltion suurin kaupunki, mutta siellä on edelleen  enemmän krokotiilejä kuin ihmisiä. Krokotiilejä on noin 150 000, mutta ihmisiä vain 142 000, miksi se tuntuukin enemmän suurelta kylältä kuin kaupungilta. Siellä oli aivan järkyttävän kuuma ja kuivaa vaikka olikin ihan meren rannassa. Joka päivä oli reippaasti yli 30 astetta lämmintä ja aurinko porotti kirkkaalta taivaalta. Jotenkin huvittavaa, että siellä on "talvi". Virallisesti puhutaankin kuivasta- ja sadekaudesta, sillä "kesällä" täällä sataa kolme kuukautta kaatamalla putkeen.

Darwinissa osallistuimme kolmen päivän ja kahden yön kansallispuistokierroksille. Yhdentoista muun reissaajan kanssa matkasimme nelivetorekassa, joka piti niin hirveää meteliä, että korvat soivat vielä autosta nousemisen jälkeenkin. Kierroksemme alkoi 225 kilometriä pitkältä Mary riveriltä, jossa asustelee 250 eri lintua ja 34 eri kalalajia. Suuri eläinkanta houkuttelee paikalle tietenkin myös suolaisen- ja makeanveden krokotiilejä.

Seilasimme alueella pienellä moottoriveneellä ja oppaana meillä oli mies, joka näytti ihan joltain australialaisen luontodokumentin juontajalta. Hän osasi selittää mielenkiintosesti alueen kasveista ja linnuista ja tunnin kiertoajelu menikin nopeasti.

Joelta lähdimme kohti Kakadua. Se on Darwinin kaakkoispuolella sijaitseva kansallispuisto, joka levittäytyy yli 20 000 neliökilometrin alueelle. Se on siis yhtä iso kuin Slovenia. Unescon maailmanperintö listalle se on päässyt vuonna 1981 kasvillisuuden ja luonnon monimuotoisuuden ansiosta. Sieltä löytyy valtavasti eri eläinlajeja ja komeita vesiputouksia.

Ensin pysähdyimme Ubirrissa, josta löytyy valtavasti Aborginaalien 2000 vuotta sitten tehtyjä kalliomaalauksia. Ei ehkä kuulosta kovin jännittävältä, mutta meidän opas, Adam, selitti kaikesta niin intohimoisesti, että aiheet eivät todellakaan pitkästyttäneet. Adam käytännössä asuu Kakadun kansallispuistossa. Hän tekee viikossa kaksi kolmen päivän touria ja yhtenä vapaapäivänään hän tulee takaisin Kakaduun vaimonsa kanssa, koska vain pitää siitä niin paljon, ja sen kyllä huommasi.

Kukkuu!

Ubirrista ajoimme pieniä hiekkateitä pitkin ensimmäiselle leirintäalueelle, jossa Adam grillasi meille illallisen pienillä krokottili maistiaisilla (krokotiili maistuu ihan kanalta). Illallisen jälkeen nukuimme miljoonan tähden hotellissa swagissa, pienessä "taskussa", johon mahdut mukavasti makuupussin kanssa.

Meidän swagit

Aamulla vierailimme ensimmäisellä vesiputouksilla, Jim Jim fallseilla. Kävely oli lyhyt, mutta rasittava, täynnä valtavia kivenlohkareita. Puolen tunnin kompuroinnin jälkeen pääsimme vesiputoukselle, jossa meitä odotti 140 metriä korkea lähes kuiva putous ja jääkylmä vesi. Urheasti molemmat sinne pulahdimme, koska emme vielä tienneet paremmasta.

Lammessa ei voi uida kuin kuivan kauden aikaan, sillä sadekaudella vesi on korkeammalla, ja joen krokotiilit pääsevät uimaan sinne. Nyt vesi oli kuitenkin niin matalalla, ettei krokoilla ole toivoakaan päästä sinne kivikkoa pitkin. Alueella kuitenkin on sekä makean, että suolaisen veden krokotiilejä. Makean veden krokot ovat hieman pienempiä ja säikkyvät ihmistä, mutta suolaisen veden krokoja pitää varoa. Adam kertoikin meille hyvän tavan miten ne voi erottaa: Jos näet krokotiilistä vain hännän ja se menee sinusta pois päin, se on makean veden kroko, eikä sinulla ole hätää Jos se taas katsoo sinua kohti, se on suolaisen veden kroko, ja sitten ei voi muuta kuin toivottaa onnea matkaan.

Luonnossa emme krokotiileihin kuitenkaan törmäänneet muuta kuin silloin kun lähdimme etsimään niitä. Joka paikassa oli niistä valtavasti varoituksia, mutta kuten aiemmin sanoin, krokotiilit saalistavat pimeällä, ja sadekauden jälkeen uimapaikat pysyvät suljettuina, kunnes ollaan täysin varmoja että niissä on turvallista uida.

Jim Jim fallseilta menimme Maguk fallseille, mitkä oli aikaisempaa huomattavasti mukavampi. Vesi oli älyttömän lämmintä ja vesiputouksessa oli kunnolla vettä. Tämä Teemun lempiputous.

Matkalla

Muutaman tunnin ajomatkan päässä Kakadusta sijaitsee Litchfieldin kansallipuisto. Se ei ole yhtä kuuluisa kuin Kakadu ja on kooltaankin vain alle 10 % sen pinta-alasta, mutta vaikuttavuudessaan se ei kauaksi jää. Minä pidin Litchfieldistä ehkä jopa enemmän kuin Kakadusta. Tuntui, että sama tarjonta on puristettu tiiviimmäksi paketiksi. Kävimme uimassa Wangi fallsseilla, mikä oli mukavin paikka, missä olen ikinä uinut.

Bower birdin poikamiesboxi (lavastaja lintu). Täällä asuva uroslintu yrittää hurmata naaraan kasaamalla risuista komean kartanon ja sisustamalla sen jollain tietyllä värillä. Tässä on kerätty kaikkea vihreää. Naaras arvostelee sisustuksen ja jos tyyli miellyttää, se parittelee uroksen kanssa. Myöhemmin naaras rakentaa munille oman pesänsä jonnekin muualle, ja koiras jää hurmaaman seuraavia naaraita.

Wangi falls

Oma pikku allas kallion sisässä

Litchffieldissä kävimme tutustumassa termiittikekoihin, joita näkyy jatkuvasti autonikkunasta koko Pohjois Territorian alueella. Kansallispuistojen alueelta löytyy kahta erilaista termiittikekotyyppiä: magneetti- ja katedraalikekoja. Mangneettikeot ovat litteitä, jotka on suuntautuneet pohjois-etelä suuntaan. Katedraalikeosta lähtevät ulokkeet saavat sen näyttämään nimensä mukaisesti katedraalilta. Molempien rakenteet liittyvät keon lämmönsäätelyyn auringon liikkuessa päivän aikana. Termiittejä täytyy olla maan alla miljardeja, koska kekoja on ihan älyttömästi ja ne ovat valtavan suuria.

Magneettikekoja

50 vuotta vanha katedraalikeko

Kekojen jälkeen kävimme vielä nopeasti nappaamassa kuvan Florence fallseista ja lopuksi uimassa Rock poolsseilla ennen palaamista takaisin Darwiniin. Florence putouksien yläjuoksulla oli lukuisia pieniä kivialtaita, joiden välissä oli aina pieni putous. Todella kaunis paikka, mutta turhan moni muukin matkaaja oli eksynyt samaan spoottiin yhtä aikaa meidän kanssa.

Florence falls

Rock pools

Raskaan kansallispuistomatkan jälkeen suuntasimme Australian ytimeen, Alice Springsiin. Emme raaskineet ostaa lentoa, joten päätimme pihistellä ja kulkea reilun 1500 kilometrin matkan bussilla.