Se suuri punainen kivi

Teemua hirvitti 22 tunnin bussimatka, mutta siitä selvittiin onneksi suhteellisen kivuttomasti. Maisemat eivät paljon ikkunasta vaihtuneet, mutta molemmat saatiin nukuttua ehkä 6 tuntia. Alice Springs, paikallisten keskuudessa pelkkä Alice, on pieni kaupunki keskellä Australiaa. Päivisin siellä oli ihan yhtä tuskaisen kuuma kuin Darwinissakin, mutta öisin lämpötila laski lähelle nollaa. Alicessa ei paljon tapahdu, mutta kuitenkin turisteja kaupunkiin lappaa tasaista tahtia. Tämä johtuu tietenkin Alicesta reilut 400 kilometriä länteen sijaitsevasta Uluru-Kata Tjuta kansallispuistosta.

Meillä oli varattuna kolmen päivän ja kahden yön touri, jossa käytiin Ulurun ja Kata Tjutan lisäksi myös King's Canyonilla. Pikkubussissa meitä oli yhteensä 21 reissaaja, mikä oli ihan mukava määrä. Tourin ensimmäisenä päivänä kävimme Kata Tjutalla.

500 miljoonaa vuotta sitten koko kansallispuiston alue oli meren alla. Maankuoren liikkeet painoivat kasaan ja nostivat sorasta ja kivenlohkareista muodostuneen kallion koholle. Ajan kuluessa eroosio on muokannut ne ryppääksi kallioharjanteita. Kata Tjuta tarkoittaakin aborginaalien kielellä 'montaa päätä' ja 30 neliökilometrin alueella nouseekin 36 eri kumpua. 

Me kävelimme kahden ja puolen tunnin lenkin kumpujen välissä. Matkalla näkyin monenlaisia kiviröykkiöitä, aavikkokukkia ja pieniä vesilampia. Minä pidin alueesta valtavasti, sillä se tuntui todella tuntemattomalla. Muodostelmasta ei puhuta juuri mitään, eikä siitä ole kuvia jokaisessa postikortissa. Mekin kun varastimme touria Ulurulle, ajattelimme että jaa, siellä käydään jossain kahdessa muussakin paikassa, mitähän ne on.

Kata Tjutasta oli kuitenkin kiire pois, sillä ensimmäisen päivän päätteeksi ohjelmassa oli auringonlaskun seuraaminen Ulurulla! Ulurun auringonlasku on kuuluisa siitä, että kiven pinta vaihtaa väri auringon painuessa alas päin. Se vaihtuu oranssista harmaaseen ja siniseen ja palaa taas hehkuvan punaiseksi, kunnes aurinko on täysin laskenut.

Ulurun näköalapaikalta ajoimme viereiselle leirintäalueelle yöksi. Varusteet olivat täydelliset tähtien tiirailuun,vain patja, makuupussi ja swagi, mutta taivas pysyi koko yön sinnikkäästi pilvessä. Makuupussi oli harmillisen ohut ja yöllä oli ihan jäätävän kylmä. Muistan miten Teemu minulle Suomessa naureskeli, että mihin sitä muka villasukkia tarvitsee, mehän mennään Australiaan. Kyllä taisi olla villasukkia ikävä.

Seuraavana aamuna opas herätti meidät ennen auringonnousua ja lähdimme samalle näköalapaikalle kuin edellisenä iltana. Värinäytelmä ei ollut yhtä hieno kuin illalla, mutta ihan mukava siinä oli muroja syödä. Aamupalan jälkeen ajoimme Ulurun juurelle, jossa pääsimme kävelemään kiven ympäri. Se ei ihan pikkujuttu ollutkaan, sillä kiven ympärysmitta on yli 10 kilometriä.

Uluru on muodostunut samalla tavalla kuin Kata Tjuta, mutta on kuitenkin sitä huomattavasti tunnetumpi. Vuonna 1875 brittilainen tutkimusmatkailija William Gosse löysi Ulurun, nimesi sen matkanrahoittajansa mukaan Ayers Rockiksi ja julisti brittien omistukseen, vaikka se oli äärimmäisen tärkeä pyhä paikka aborginaaleille. Aborginaaleja on kohdeltu Australiassa törkeästi ja paikalliset eivät nytkään voineet muuta kuin alistua eurooppalaisten tahtoon. 1980-luvulla he saivat Ulurun takaisin sillä ehdolla, että se vuokrattaisiin eurooppalaisille turisti käyttöön ja niin tilanne on vielä tänäkin päivänä. Nykyään Ulurun asioista huolehtii työryhmä, jossa yli puolet on aborginaaleja.

Ihmisille, jotka ovat nähneet kuvan Ulurusta, ovat taatusti nähneet sen minkä minäkin otin auringonlaskusta. Se punainen kanttinen kivi keskellä ei mitään. Kun Ulurua tulee lähemmäksi, se on kuin eri kivi. Sen pinta on röpöläinen ja itse kivi ei näytä punaiselta vaan se on ennemminkin ruosteessa. Etupuolella on paljon valtavia poimuja, kun laskoksia joiden ympäri pitää tosissaa kävellä jos meinaa pysyä kivesta kosketusetäisyydellä. Lähempää näet myös veden virtaamisesta tulleita mustia raitoja ja luolia kalliomaalauksineen. Kun pääset Ulurun toiselle puolelle, on näkymä taas aivan eri. Seinämissä on valtavia koloja, suuria pudonneita kivenjärkäleitä, kitukasvuisia puita ja aavikkokukkia. 

Takaa

Kyllä, tämäkin kuva on Ulurusta

35 ihmistä on kuollut kiivetessä Ulurun huipulle. Matka on vain 800 metriä ja vuonna 1964 reitille asennettiin vaijeri kiipeämisen helpottamiseksi, mutta huipulla on erittäin tuulista ja pinta on epätasaista. Kiipeämistä ei ole kielletty, mutta sitä ei toivotakaan, koska:

1. Se on vaarallista,
2. Se on aborginaaleille erittäin pyhä paikka ja he eivät halua että sinne kiivetään,
3. Se rappeuttaa kiveä.

Aborginaaleille on kova paikka, jos joku kuolee Ulurulla. Opas kertoo miten hän itse oli sen aikoinaan kuullut, oli hän ajatellut, että tuskimpa. Luultavasti he vain naureskelevat, että karma korjasi pois. Kuitenkin aina joku aborginaaleista on mennyt kuolleen hautajaisiin ulkomaille saakka, vaikka eivät ole ikinä matkustaneet. Vieläkään emme olleet oikein vakuuttuneita, mutta sitten opas laittoi asian näin: "Jos sinä ajaisit autoa ja pyytäisit matkustajaa laittamaan turvavyön kiinni. Hän ei kuitenkaan laita, ajat kolarin ja kaveri kuolee. Olisi varmaan aika huono fiilis. Tai sitten järjestät talossasi bileet. Pyydät ettei kukaan menisi uima-altaaseen humalassa uimaan. Kuitenkin joku sinne eksyy ja hukkuu. Ei kivaa sekään."

Kiipeilyreittiä ei voida sulkea ennen kuin alle 20 % kävelijöistä kiipeää huipuille. Lukua on saatu paljon alaspäin, 22-23 prosenttiin, kun se joskus 80-luvulla oli vielä ehkä 50 %. Asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset ovat paremmin tietoisia kiipeämisen haitoista, mutta suuri syy on myös se, että reitti suljetaan usein. Milloin tuulee liikaa tai on liian kuuma. Kiipeilijät ovat valittaneet, että miksi jokaisen pikkujutun takia reitti suljetaan, mutta turvallisuuteen on helppo vedota. Tämä taktiikka toimii ja prosentti menee mukavasti alaspäin joka vuosi.

Kiipeilureitti näkyy kuvassa valkoisena viivana ja sitä kutsutaankin Ulurun arveksi.

Matkalla seuraavalle leirintäalueelle pysähdyimme keräämään polttopuita. Onneksi niin, sillä nyt meillä oli valtava kokko swagien keskellä, joka lämmitti mukavasti. Tänä yönä taivas oli kirkas ja tähtitaivas oli aivan mieletön. Uskomatonta miten kirkkaasti linnunradan voi täällä nähdä. Tähtiä on niin paljon että se näyttää ihan sumuiselta joelta. Siihen kun lisää vielä tähdenlennot, niin oli vaikea malttaa pistää silmät kiinni.

Viimeiselle päivälle oli säästetty King's Canyon. Opas herätti meidät tunnin ennen auringon nousua, mikä aiheutti Teemussa ärsyyntymistä. Lyhyen ajomatkan jälkeen kävelimme vielä puolituntia portaita ylöspäin, edelleenkin kylmässä ja pimeässä. Ikinä en ole nähnyt Teemua vihaisena, mutta nyt ilmassa oli lieviä kiukustumisen merkkejä. Ylös päästyämme nautimme auringon noususta ja Teemuakin alkoi onneksi taas hymyilyttämään.

Kävelimme kanjonin päällä menevän Rim walkin, joka kesti reilun kolme tuntia. Loppua kohden aloimme huomaamaan että kannatti lähteä aikaisin aamulla: polulla tuli ihmisiä melkein jonona vastaan ja parkkipaikka oli täynnä busseja, kun aamulla meidän bussi oli parkkipaikalla ainoa. Lisäksi ilma alkoi lämpenemään nopeasti ja muutaman tunnin päästä olisi saattanut olla tuskaisen kuuma kävellä.

Vaikea kuvitella että tämäkin kanjoni on ennen ollut veden alla

Matkalla takaisin Aliceen pysähdyimme kamelisafarille. Kun tulin Australiaan, en tiennyt että täällä on kameleita. Mutta kun asiaa alkaa miettimään tarkemmin, niin tottakai niitä täytyy olla täällä. Sama mies joka löysi Ulurun, toi kameleita Australiaan, koska hevoset eivät sopineet hänen kuukausia kestäville aavikkotutkimusmatkoille. Kamelithan pystyvät olemaan kuukauden ilman vettä ja sopivat siten aavikolle erinomaisesti.

Vaikka Aliceen ja Ulurulle on kallista matkustaa, oli se minun mielestä ehdottomasti sen arvoista. Teemun mielestä paikka ei voittanut Darwin luonnonpuistoja, mutta kannatti kuitenkin käydä. Täältä matkamme jatkui lentäen Australian kaupungeista hienoimpaan: Melbourneen!