Graffiteja ja koaloita

Olen ollut kolme viikkoa takaisin omenabisneksessä. Vieläkään minulle ei ole suotu lehtien nyppimistä vastuullisempaa tehtävää, mutta ei se mitään. Se kehittää äärimmäistä luonteen lujuutta. Seistä kymmenen tuntia paikallaan puhumatta kenellekään mitään. Toisen vuoden viisumiin päiviä tarvitaan enää 11 (jej!), joten kohta vapaus koittaa. Palataan kuitenkin ajassa hieman taaksepäin:

Alice Springsistä lensimme etelässä sijaitsevaan Melbourneen, joka on Australian toiseksi suurin kaupunki (4,4 miljoonaa asukasta). Melbournen on pitänyt aina tehdä kovasti töitä maineensa ylläpitämiseksi. Jos sitä vertaa vaikka Brisbaneen, on sää Melbournessa ihan hirveä. Ainakin nyt talvella, sillä lämpötila pyöri kymmenen asteen tietämillä ja vettä tihutti joka päivä, kun taas Brisbanessa talvellakin voi tarjeta t-paidalla. Ja jos vertaa Sydneyhyn, saa Sydney vierailijoita paljon helpommin, koska no - se on Sydney.

Melbournessa on todella vahva taide- ja ruokakulttuuri. Keskustassa suurten rakennusten välissä on pieniä kujia, jotka ovat täynnä graffiteja tai pikkuisia ravintoloita ja kahviloita mielettöminen suklaakakkuineen ja kahveineen. Joku voi sanoa että graffitit ovat sotkuista, mutta nämä olivat taideteoksia. Mikä hienointa, kuuluisimmatkaan taiteilijat eivät ole turvassa, vaan joka viikko muuten ankeita tiiliseiniä koristaa uudet teokset.

Voi miten kaipasinkaan vaatekaappini pitispaitoja, nahkakenkiä ja mekkoja. En yleensä reissuilla välitä mitä minulla on päällä. Pääasia että voit kävellä kymmenen kilometriä väsymättä, mutta täällä todella kaipasin elämän pieniä mutta kuitenkin niin ihania turhamaisuuksia. Täällä miehet kävelevät sinisissä puvuissa ja naiset pallomekoissa. Ah, olisin halunnut olla yksi heistä.

Tyylikkänä tuulitakissa, mutta hei - se pitää vettä!

Melbourne on loistava starttipaikka rannikolla olevalle Great Oceacn roadille. Se on 243 kilometriä pitkä tienpätkä Etelä-Australiassa, joka kiemurtelee rantaviivaa pitkin. Me vuokrasimme näppärän Nissanin kahdeksi päiväksi samalta firmalta kuin aina ennenkin.

Tällä kertaa otimme kaksi kuskia ja minäkin pääsin rattiin! Olen ollut täällä jo niin kauan, ettei vasemmanpuoleinen liikenne aiheuttanut sen kummempaa ihmetystä. Käännökset sujuivat luonnollisesti, enkä kertaakan meinannut mennä väärälle kaistalle. Autokin oli manuaalin sijaan automaatti, niin vaihteistakaan ei olut ongelmaa. Ainoan ihmetyksen aiheen aiheutti vilkku. Sitähän ei käytetäkään vasemmasta kepistä vaan oikeasta! Joka ikinen kerta risteyksessä päällä oli vilkun sijaan pyyhkijät.

Meillä ei ollut tarkkaa suunnitelmaa missä pysähtyisimme. Matkan varrella oli paljon näköalapaikkoja, jylhiä maisemia ja pikku kyliä, joissa pysähdyttiin aina kun siltä tuntui. Talvi on erinomaista aikaa vierailla täällä, sillä tiellä ei ole juuri ketään. Parkkipaikalla on aina tilaa ja parhaisiin lounaspaikkoihin voi vain kävellä sisään. Voisi kuvitella että kesällä täällä saisi ajaa jonossa ja kaikki majapaikat ja ravintolat olisivat täynnä. Säidenkin puolesta ajoitus on aivan hyvä, sillä suomalaisellehan eteläisen Australian talvi on kuin Suomen huono kesä.

Meillä oli missiona nähdä kahden päivän aikana kaksi asiaa: 12 apostolia ja toinen hieman vaativampi bongattava - koala. Olemme nähneet villinä satoja kenguruja, emuja, kameleita, hämähäkkejä, käärmeitä, krokotiilejä ja jopa biisonin, mutta sitä kaikkein hellyyttävintä emmä ole vielä onnistuneet bongaamaan. Kyllähän niitä voi eläintarhoissa nähdä, mutta minä en niistä juuri perusta. Eikä sitä minusta bongaamiseks edes lasketa, jos sen häkissä näkee. Koalat liikkuvat erittäin vähän, sillä ne nukkuvat 20 tuntia päivässä ja ovat yleensä korkealla puussa eukalyptuksen lehtien perässä.

Olimme lukeneet, että Great Ocean Roadilla niitä olisi kuitenkin suhteellisen helppo nähdä. Ensimmäinen paikka oli ihan rannikolla sijaitseva Kennet River. Paikka oli onnettoman pieni - vain pieni huoltoasema ja heti sen vieressä oleva leirintäalue. Parkkeerasimme leirintäalueelle ja minä nenäkiinni opaskirjassa ihmettelin että no missä täällä muka. "Especially near the camping site". Istuin vielä autossa, mutta nostin nenäni kirjasta ja katsoin ikkunasta ulos ja siinähän se! Ihan muutaman metrin päässä puussa!

Kiertelimme tyhjällä leirintäalueella ja bongasimme kaikkiaan kolme koalaa! Nukkuivat ja söivät, mitäpäs muutakaan. Molemmat kihisimme innosta vielä pitkään onnistuneen löytöretken ansiosta.

Ensimmäisen päivän viimeisenä pysäkkinä oli 12 apostolia, joille saavuimme juuri sopivasti auringonlaskun aikaan. Se koostuu kahdeksasta eroosion aiheuttamasta kalkkikivipilarista. Minun kuvissani niitä ei näy kuin maksimissaan kuusi,  eikä tarinan mukaan pilareita ole koskaan ollutyhdeksää enempää, joten mistä nimi 12 apostolia? Ilmeisesti kaksitoista vain kuulostaa hienolta matkaoppaissa. Näitä kalkkikivi muodostelmia on pitkin Great Ocean Roadia ja paikalliset sanovatkin, että onhan niitä kaksitoista jos vain katsoo tarpeeksi kaukaa..

Yöpaikkana symppis hostelli Port Campbelissa

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa eteenpäin ja käytimme samaa taktiikkaa, että pysyähdyimme sitten kun siltä tuntui. Jatkoimme matkaa aina Port Fairyyn saakka, josta palasimme moottoriteitä pitkin takaisin Melbourneen.

London Arch

The Grotto

Paras pysähdyspaikka oli Tower Hill Wildlife Reserve. Tuhansia vuosia sitten paikalla on ollut tulivuori, mutta nyt siitä ei ole jäljellä muuta kuin järvi, jonka keskellä on pieni saari. Tällä saarella on valtavasti elämää ja siellä onkin luonnollisesti muodostunut "eläinpuisto", jossa kuhisee kenguruita, emuja ja tietenkin koaloita. Saarella järjestettiin myös ilmaisia opaskierroksia, mutta me tyydyimme kävelemään puolentunnin kävelylenkin pienen suoalueen ympäri. Emut olivat vastassa heti parkkipaikalla ja kävelyreitillä näimme taas useita koaloita. Suolla olisi asustellut myös piikkisiili, mutta siitä emme nähneet jälkeäkään.

Kävimme lounaalla Port Fairyssä, sympiksessä pikku kylässä Great Ocean Roadin loppupäässä. Lounaspaikkaa googlettaessa silmiini osui valaidenbongauslaituri ja päätimme poiketa siellä, sillä onhan täällä nyt valaskausi. Saattaisimme nähdä jotain, jos olisimme onnekkaita. Parkkipaikka oli täynnä autoja, ja aattelimme että täällä täytyy olla jotain ja niinhän siellä olikin! Kaksi valasta lekotteli ihan rannan tuntumassa.

Kolme viikkoa aikaisemmin olimme Teemun kanssa Airlie Beachillä, kun kuulin että pappani oli kuollut. Olimme juuri aloittaneet meidän Australian kierroksen ja suunnitelmissa oli reissata neljä viikkoa, mutta hautajaisiin viikkoja oli vain kolme. Tein vaikean ja äärimmäisen itsekkään päätöksen jäädä Australiaan ja olla menemättä hautajaisiin. Olisihan kotiin rahalla päässyt. Ihmisiä tuli hautajaisiin lähes yhtä kaukaa kuin minäkin olisin tullut. Mutta minä en mennyt. Vain minä puutuin vieraiden joukosta. Päätös vaivasi minua koko kuukauden ajan.

Juuri samaan aikaan kun Suomessa vietettiin hautajaisia, minä olin tuolla valaidenkatselulaiturilla ja sain viimein mielenrauhan. Olin varma että pappa olisi halunut minun seisovan juuri siinä katselemassa valaiden pärskintää sen sijaan että olisin tuhlannut rahani kotiinpaluulippuun. Paria päivää ennen Australiaan lähtöäni kävin katsomassa mummua ja pappaa. Muistan, kun olin matkalla takaisin autolle, pappa tuli vielä ulko-ovelle keppinsä kanssa ja huusi hymyssäsuin viimeiset sanansa minulle: "Lennä korkealle ja nauti reissusta!"

Ja minähän nautin.