Vesiputouksia, sademetsää ja koralleja

Cairns on Australian itärannikolla sijaitseva pieni kaupunki, joka on monen reppureissaajan pohjoisin pysäkki. Cairnsissä on valtavasti erilaisia aktiviteettejä, joista kuuluisin lienee Suuri valliriutta.

Olemme Teemun kanssa vakavasti riippuvaisia Game of Thronesista (tv-sarja), joka vie bloggaamiselta turhan paljon aikaa. Reissuihin ja päiväretkiä se ei kuitenkaan ole päässyt häiritsemään ja vietimmekin Cairnsissa kolme aktiivista päivää. Ensimmäiseksi vuokrasimme päiväksi auton, joka on täällä yllättävän halpaa, kaikilla mahdollisilla vakuutuksilla vain reilut 70 AUD päivä eli vajaat 50 euroa. Minä en ole vielä vasemmanpuoleisessa liikenteessä uskaltautunut ajamaan, mutta onneksi se Teemulta sujuu erinomaisesti.

Suuntasimme rannikolta sisämaahaan. Aluksi saimme mutkitella pientä vuoristotietä ylös Tablelandille, tasaiselle maaseudulle, jossa oli pieniä kyliä ja vesipuouksia. Kävimme kahdella putouksella ja olivathan ne vaikuttavan näköisiä. Parhaiten kuitenkin jäi mieleen pienessä teetuvassa syöty kurpitsakeitto. Ah, ai että.

Toisena päivänä suuntasimme Daintreen sademetsään. Tänne emme vuokranneet autoa, vaan olimme osana touria, jonka opas osasi viedä meidät parhaisiin paikkoihin. Ihana välillä vain istua alas ja mutustaa sipsejä, kun joku toinen huolehtii matkajärjestelyistä puolestasi.

Matkalla sademetsään pysähdyimme Port Douglasissa, miljönäärien ja purjehtijoiden lomaparatiisissa. Me vain tyydyimme rannalla käveleskelyyn ja smogoon, australialaisten elintärkeään aamupäivä teehen. Meillä vastaava on iltapäiväkahvi, mutta täällä tämä välipala nautitaan aamupalan ja lounaan välissä.

Miljoonia vuosia sitten koko Australian manner oli sademetsän peitossa. Pikku hiljaa Australia alkoi kuivua, ja nykyään sademetsälle otolliset olosuhteet löytyvät ainoastaan Daintreestä Pohjois-Queenslandistä. Cairnsin alueella sademetsiä on hakattu sokeriruokopeltojen tieltä, mutta mielenosoittajat saivat hakkuut lopetettua, kun kaksi puuhun itsensä köyttänyttä mielenosoittajaa kuoli hallituksen kaadettua puut. Heidän ansiostaan perustettiin Daintreen kansallispuisto vuonna 1981 ja vuonna 2015 sademetsä pääsi jopa Unescon suojeluksen alle. Onneksi niin, sillä kasvi ja eläin lajeja on täällä enemmän kuin missään muualla. 

Virkistäytymässä. Kyllä siinä oli tarpeeksi syvää

Alla on kuva Daintreen kauniista sijainnissa: rannikolla mielettömän rehevää sademetsää joka vaihtuu valkoisen hiekkarannan kautta kirkkaaksi koralliriutaksi. Ei ole kaukana paratiisista. 

Cape Tribulation, Haaksirikko lahti. Tänne Australian löytänyt kapteeni Cook haaksirikkoutui vuonna 1770. Koralliriutta meinasi pysäyttää löytöretket, mutta kun rommitynnyrit ja tykit heitettiin laidan yli, laiva keveni juuri sen verran että päästiin jatkamaan matkaa. Merenpohjasta edelleen löytyville tykeille järjestetään sukellusretkiä.

Australian ihanuuksia lounasravintolan pihalla

Ja siinä toinen

Australia on tunnettu sen vaarallisista eläimistä. On tappavan myrkyllisiä hämähäkkejä ja käärmeitä. Meret ovat täynnä haita ja meduusoja. Tässä on kuitenkin ainoa eläin, jota pitää oikeasti pelätä ja varoa:

Suolaisen veden krokotiili. Käärmeet ja hämähäkit yleensä pelkäävät enemmän sinua ja lähtevät karkuun ennen kuin ehdit nähdä niitä. Hai luulee sinua joksikin muuksi ja meduusa lilluu vedessä ja sinä vain uit sen tielle. Krokotiili oikeasti haluaa tappaa sinut, sinä olet sille ateria. Vielä pelottavampia niistä tekee se, että ne ovat äärettömän älykkäitä. Se saattaa vaania, jossain pusikossa viikon ja opetella uhrin tavat. "Okei, joka aamu kello kymmenen turistiryhmä kulkee tästä näin" ja joku aamu sitten vain hyökkää. Luin jostain, että tämän takia ryhmät vaihtavat kulkureittiä joka päivä.

Edellisen kerran Dainreessä krokotiilin uhriksi joutui nainen toukokuussa 2016. Australialaisnainen, joka oli juuri päihittänyt syövän, oli ollut lomalla juhlimassa ja mennyt yöllä uimaan mereen kaverinsa kanssa. Krokotiili oli hyökännyt ja syönyt tämän. Seuraavana aamuna krokotiili oli ammuttu ja mahasta oli löytynyt naisen palasia. Päivisin krokotiilit vain nukkuvat, mutta yöllä ovat aktiivisia saalistajia.

Öisin ei missään nimessä saa mennä uimaan mihinkään. Päivisin sademetsässä ei ole kuin pari turvallista uimapaikkaa, jotka ovat niin korkealla ja kivikkoisen tien päässä, ettei krokotiilit yksinkertaisesti pääse niihin. Ovathan ne inhottavia otuksia.

Viimeiseksi päiväksi säästimme seikkailuista parhaimman: Suuren valliriutan! Australian Suuri valliriutta on maailman suurin koralliriutta, jolla on yli 2900 yksittäistä riuttaa ja 900 saarta, jotka levittäytyvät 2300 kilometrin alueelle. Mielestäni se on Australian nähtävyyksistä no.1, joten paineet olivat kovat juuri oikean matkanjärjestäjän löytymiseksi. Pienen tutkimuksen jälkeen selvisi, että kannattaisi maksaa hieman ekstraa, että pääsee harvemmin vieraillulle ulkoriutalle.

Valitsimme Reef Magicin, joka vei meidän Moore reefille. Iso laivamme ankkuroitiin riutalla sijaitsevaan ponttooniin, jossa vietimme koko päivän. Aluksi säikähdimme ponttoonilla olevaa ihmisryysistä ja hälinää, mutta vedessä oli kuitenkin valtavasti tilaa ja siellä saimme olla tihan omissa oloissamme.

Olihan siellä kaunista! Riutan korallit olivat tosi hyvässä kunnossa ja kaloja näkyi valtavasti. Osallistuimme myös lyhyelle snorklaistourille, jossa pääsimme oppaan kanssa kiertämään koko riutan. Näimme merikilpikonnan, trupettikalan, sateenkaarikaloja, pieniä haita, yläpuolen kuvassa olevan valtavan kyömyotsa Wallyn, Nemon ja satoja muita jonka nimiä en muista.

Ehdottomasti jokaisen dollarin arvoinen päivä. 

Purjedus Whitsundaylla

Huh, miten nopeaa se aika rientää! Juuri nyt olemme Alice Springsissä, Australian keskustassa odottelemassa touria sille suurelle punaiselle kivelle. Täytyy käyttää aika hyödyksi ja koittaa vähän kirjoitella tännekin.

Airlie Beachilta otimme kahden yön ja kahden päivän purjehduksen muutaman tunnin päässä sijaitseville Whitsunday saarille. Pääkohteena meillä oli Whitehaven beach, joka on äänestetty yhdeksi Australian parhaista rannoista.

Aluksena meillä oli kuvassa keskellä näkyvä Adventurer. En vieläkään ymmärrä miten me kaksitoista matkustajaa ja kaksi miehistön jäsen mahduimme nukkumaan tuolla, mutta sisällä oli todella hyvin tilaa, vaikka makuutilojen lisäksi sisällä oli keittiö, ruokapöytä ja kaksi kylppäriä. Minun punkka oli kapein missä olen ikinä nukkunut (max. 50cm), mutta silti ei ahtaanpaikan kammo iskenyt missään vaiheessa. 

Lähdimme Airlie Beachin satamasta iltapäivällä ja seilasimme Whitsundayn saaristoon. Saavuimme ankkurointipaikkaan sopivasti auringon laskiessa. Minä tunnollinen punaviinin juoja en saanut tuoda punkkua laivaan, mutta onneksi Brisbanen lentokentän ilmaisen viininmaistattajan avustuksella selvisi, että minä pidän todella hedelmäisistä valkoviineistä.

Pimeän tultua laivan perään syttyi kaksi sinistä valoa, jotka houkuttelivat kaloja. Pari sinttiä siinä uiskentelikin kun istuimme laivan perällä viiniä juoden ja muiden matkaajien kanssa jutellen. Sitten kuitenkin laivan perästä kuuluu polskahdus. Tuo ei ollut mikään pikku sintti. Viiden delfiinin parvi oli tullut leikkimään meidän sinisellä valolla! Siinä ne vikisivät, hyppivät ja syöksyivät meidän laivan takana puolen tunnin ajan, ihan mieletöntä!

Seuraavan päivän aamuna rantauduimme saareen, josta oli puolen tunnin kävelymatka kuuluisalle Whitehaven rannalle. Ensin kuitenkin poikkesimme näköalatasanteelle, josta näki koko komeuden. Tämä oli toinen paikka maailmassa, jossa en ollut uskoa silmiäni, että miten kaunista siellä oli (ensimmäinen on tietenkin Etelämanner).

Surfer's Paradisesta löysin mielettömän hienot bikinit, jotka olivat ihan törkeen kalliit. Silloin niistä ei kuitenkaan ollut juuri oikeaa kokoa tarjolla ja jouduinkin jättämään ne liikkeeseen pitkin hampain. En ole matkallamme törmännyt siihen liikkeeseen enää toistamiseen, mutta Airlie Beachiltä se taas löytyi ja mitkäs siellä olivat minua heti ovella vastassa! Ja vielä tarjouksessa! Ihan yhtä hienot kuin muistinkin. Niitä kun sovitti päälle, tuntui kuin olisi heti laihtunut 5kg. Se on niin harvinainen tunne bikinikaupoilla, että ei niitä voinut sinne jättää. Tarjoushinnasta huolimatta, ne maksoivat enemmän kuin kehtaan myöntää, mutta en ole täällä sukkia kummempia ostanut, joten menkööt. Whitehaven beach oli juuri niiden arvoinen ranta.

Whitehaven beach on kuuluisa sen äärimmäisen valkoisesta ja hienosta hiekasta. Hiekka koostuu 98% silikasta, joka on kulkeutunut alueelle merivirtojen mukana. Hiekka on niin kirkkaan valkoista, ettei se kuumene edes äärimmäisen lämpimänä päivänä ja niin hienoa, että sillä voi kiillotta jalokiviä. Kaiken hienon lisäksi, se on äärimmäisen pehmeää kävellä.

Rannalla nautiskelun jälkeen, muutimme ankkurointi paikkaa ja saimme kokeilla paddle boardia ja kajakkia. Me tietysti nappasimme heti paddle boardit, mutta virtaus oli niin kova, että menosta nauttivat enemmän laivaan jääneet naureskelijat kuin me melojat.

Huhtikuun alussa riehunut Debbie sykloni iski tälle alueelle kaikkein pahiten ja hirmumyrskyn jäljet olivat edelleen selvästi nähtävillä. Suurin osa rannikon rakennuksista tuhoutui, mutta niitä on korjattu kovaa vauhtia. Lähes kaikki korallit kuolivat myllytyksessä, mutta niitä ei noin vain korjata. Menee kymmeniä vuosia ennen kuin alue kukoistaa samalla tavalla, mutta kyllä meille löytyi yksi spotti, missä oli hyvä snorklata. Laivamme kapteeni kertoi että alueen turismi on kärsinyt myrskystä valtavasti, mutta se oli kuitenkin alueen tulevaisuudelle välttämätön. Ennen myrskyä vedenlämpötila oli nimittäin 32-33 astetta, mikä alkaa olla korallille aivan liian lämmin. Korallit olivat pikkuhiljaa kuolemassa, mutta Debbie laski veden lämpötilaa kymmenen astetta ja alueen korallien on mahdollista selvitä ja lisääntyä uudelleen. Myrsky olikin kuin reset-nappula, joka oli alueen selviytymiselle välttämätön.

Whitsundays on mielettömän nätti paikka, jossa kannattaa ehdottomasti käydä. Ihania paikkoja ja kauniita auringon laskuja. Meidän matkamme jatkui täältä Cairnssiin!

Takaisin sivistykseen

Vietimme Stanthorpessa Teemun kanssa 2,5 kuukautta. Toisen vuoden viisumiin saimme 59 päivää eli 29 päivää vielä jäljellä. Minulla sinni olisi kestänyt vielä sen 4-5 viikkoa, mutta Teemulla alkoi mitta olla täynnä kohtuuttomia työputkia ja hostellien dormeja. Pahimmillaan saatoimmekin työskennellä 60 tunnin työviikkoja ilman vapaapäiviä 16 päivää putkeen. Minulla työ oli jatkuvaa henkistä kamppailua lehtien kanssa. Ainoa fyysinen ongelma oli jatkuva seisominen. Kun pönötät paikoillasi ilman taukoja viisi tuntia putkeen katse alaspäin suunnattuna, se alkaa tuntua ehkä lievästi niskassa.

Fiilis suurimman osan ajasta

Minä kuitenkin pysyin poissa vaikeuksista ylhäisessä yksinäisyydessäni. Pakkaajat sen sijaan joutuivat tulevaan toimeen isäntäparin ja heidän vaihtelevien laatumielipiteiden kanssa. Mikä Pink Ladyn kolhu nyt on liian paha emännän mielestä Aldin viidennen tason pohjatarjottimen? Annetut ohjeet ovat kuitenkin hyvin selvät:

1. What can stay in, stays in.
2. What has to come out, comes out.
3. Juice is juice.

Eli mitä tässä toisaalta valitetaan...

Annika kesti pakkaamossa hyvin, sillä hän pääsi hyvin passiiviseen tilaan, missä ei enää moitteista välitänyt. He kuitenkin jättivät Stanthorpen meitä viikon aikaisemmin, sillä Petteri sai potkut. Ei ilmeisesti ollut tarpeeksi ripeä laatikkojen kantamisessa. Olemme nähneet toisiamme lähes joka päivä 7 kuukauden ajan, joten olihan se aluksi outoa olla Teemun kanssa kaksin. Nyt he kuitenkin vaikuttavat oikein tyytyväisiltä oloonsa New South Walesissä ranchilla keskellä ei mitään.

Kengurut syövät omenapuita ja yksi farmin sisaruksista ampuukin 100 kengurua viikossa. Yhtenä päivänä hän oli vahingossa ampunut äidin, jonka pussista pelasti tämän söpöläisen. Vauvan kohtalosta ei ole tarkempaa tietoa, sai kuulemma "uuden kodin"...

Omenaperhe

Teemulla loppui omenan poiminta kesäkuun alussa, muttei kuitenkaan päässyt meidän kanssa takaisin pakkaamoon. Parsakaali-selleri farmilla oli kuitenkin paikka vapaana pitkälle laatikkopojalle (boxboy). Kuukauden ajan Teemu saikin nostella 8-10 kilon selleri laatikoita niin ylös kuin varvastellessa ylsi, sillä muut pojat olivat Teemua melkein päätä lyhyempiä. Kyllä päivän pääteeksi hartiat rutisi, kun niitä iltaisin pyöritteli hostellilla.

Teemun huppari haisee vieläkin ihan sellerille

Kuvissa ilma saattaa näyttää ehkä kesäiseltä, mutta voi kyllä siellä oli kylmä! Päivisin ulkona tarkeni t-paidassa, mutta öisin käytiin kyllä reippaasti pakkasen puolella. Kaksi vuotta sitten täällä oli satanut luntakin. 

Hostellin pihalla oleva pöytä aamulla klo 8

Nyt ollaan kuitenkin lähdetty Teemun kanssa pohjoiseen lämpimään ja seuraavat neljä viikkoa reissataan Australian parhaita paloja. Aluksi vietimme pitkän viikonlopun Emmin ja Jeremyn kanssa Brisbanessa ja juuri nyt olemmekin Airlie Beachillä odottelemassa kahden päivän purjehdusta Whitsundaylle.

Teemun muodonmuutos Airlie Beachillä :)

Reissailujen jälkeen luultavasti minä palaan vielä muutavaksi viikoksi omppufarmille tekemään loput viisumipäivät. Aluksi epäilin, ettei minua huolita takaisin, sillä enhän minä osaa edes pakata omenoita. Kysyinkin emännältä, että onnistuisiko tulla elokuussa pariksi kuukaudeksi takaisin, mutta en oikein saanut kunnon vastausta. "En tiedä. Katsotaan sitten mikä on tilanne." Jos pikkulapset eivät saa lupaa äidiltä, mitä ne tekevät. He kysyvät tietysti isältä ja niin minäkin tein, ja vastauskin oli paljon parempi: "Joo tottakai onnistuu. Kaikille en lupaisi, mutta sinä voit kyllä tulla."