Onnea ja epäonnea Torres del Painessa

On helmikuun 18.päivä. Olen Ushuaiassa, aivan Etelä-Amerikan eteläkärjessä. Lentoni takaisin Eurooppaan on kolmen viikon päästä Limasta, jonne on matkaa 6493 km. Hmm. Ostin meno-paluu lipun, sillä luulin tietäväni, millainen reitti reiluun kolmeen kuukauteen mahtuu. Hutera reittisuunnitelmani oli kaksiosainen: 1. Suuntaa Limasta etelään JA 2. jossakin vaiheessa lennä ylös Ecucadoriin ja palaa takaisin Limaan. Heh, suunnitelman ensimmäisestä osasta suoriuduin hienosti, sillä suuntasin niin etelään kuin vain on mahdollista päästä. Harmi vain että unohdin sen toisen osan. No, täällä sitä ollaan Ushuaiassa maailman laidalla köyhänä kirkonrottana.

Ongelmani kuitenkin ratkeaa suht kivuttomasti hollantilaisen lentoyhtiön KLM:n loistavan nettipalvelusysteemin avulla. Tämä tietotekniikan ihmelapsi sai nimittäin itse vaihdettua lennon lähtemään Liman sijasta Buenos Airesista, eikä se maksanutkaan juuri mitään. Nyt ollaan jo oikeassa maassa, eikä kolme viikkoa Patagoniassa kuulostanut ollenkaan hullummalta.

Varsinkaan kun seura on mitä parhainta

Ushuaiaa ei kuitenkaan ollut kovinkaan helppo jättää, sillä se ei ole yhteydessä muuhun Argentiinan mantereeseen, vaan on pakko ensin mennä Chileen. Etelä-Amerikan kärki koostuu pienistä saarista ja lukuisista niemistä ja lahdista, joten bussimatka pois Ushuaiasta olikin aika työläs: Bussiin, lauttaan, bussi lauttaan, takaisin bussiin, rajanyli ja vietä yö jossakin kyläpahasessa. Lopulta saavuimme Puerto Natalesiin Chileen, kummalliseen kylään, joka oli portti Torres del Painen kansallispuistoon.

Steve oli suunnitellut vaeltavansa kuuluisan W-trekin ja me päätimme liittyä seuraan. Aluksi ajattelin että "W" kuvastaa reitin profiilia, mutta lopulta polvieni onneksi selvisi, että se on reitin muoto kartalla. Stevellä oli hienosti mukana kaikki teltat, pannut ja kaasukeittimet, minulla ja Emiliellä ei mitään. Ne kuitenkin pystyi vuokraamaan pikkurahalla Puerto Natalesista. Trekki suositellaan tehtäväksi viidessä päivässä, mutta koska Emilie vihaa trekkaamista, päätimme jättää kiipeämättä jäätikköhuipulle ja tehdä trekki neljässä päivässä. Onhan tässä jäätikköä jo nähty.

Alkumetreillä

Patagonia on kuuluisa oikukkaasta säästään. Säätiedotuksia ei kannata seurata, sillä ilma vaihtuu montakertaa päivässä kirkkaasta auringonpaisteesta aina lumimyrskyyn saakka. Kaikki kamat rinkassa tulisi suojata rankkasateelta ja tuulen kanssa tulisi olla tarkkana ettei se kaada sinua kumoon. Meillä sää oli koko ajan aivan loistava. Kuulimmekin yhdeltä leirintäalueelta, ettei koko kaudella ole ollut näin monta aurinkoista päivää peräkkäin, eikä sadetta ollenkaan. Tuuli kuitenkin oli niin kaamee että välillä sai tosissaan pitää itseään pystyssä.

Meidän teltta pystyssä ensimmäisen kerran

Koko aikaa ei kaikkien kantamusten kanssa tarvinut kävellä, vaan toisena päivänä ne pystyi jättämään leiriin siksi aikaa kun kiipesimme näköalahuipulle. Kukaan meistä ei ole ennen trekkaillut noiden kävelysauvojen kanssa, mutta ne pelastivat meidän kaikkien hengen (tai ainakin nilkat) jossakin vaiheessa. Ylämäissä niillä saa hinattua itsensä ylös, eikä polville tule niin paljoa rasitusta ja purojen ylityksissä auttavat tasapainoilemaan kivillä, jotta kengät pysyvät kuivina.

Emilie testaa kameran valoitusta ryhmäkuvaa varten

Päivässä kävelyä kertyi ehkä 6-7 tuntia. Tasaista maastoa ei turhan usein näkynyt ja loppumatkasta se tuntuikin reisissä oikein mukavasti. Viimeinen aamu huipentui auringonnousuun Torres del Painen tornien juurella. Nyt olisi enää vuorossa neljän-viiden tunnin vaellus tienvarteen, josta saisimme bussin takaisin Puerto Natalesiin. Helppoa vai mitä?

Kahden tunnin kävelyn jälkeen syömme pikaisen lounaan ja sitten alkaa tapahtua. Emilien ensimmäisenä päivänä revähdyttämä jalkaa alkaa vihloa niin pahasti ettei kävely kamojen kanssa enää onnistu. Jaamme Emilien rinkasta kaiken mitä vaan saamme mahtumaan meidän kolmeen rinkkaan. Kolmen päivän vaeltamisen jälkeen lisälasti rinkkaan ylämäessä aluksi tuskattuttaa, mutta kun katsoi Emilien linkuttamista, ei rinkka enää paina niin pahasti. Puolen tunnin äheltämisen jälkeen yleensä ylikohtelias Steve ei kuitenkaan enää pysty katsomaan Emilien kinkkaamista puolityhjän rinkan kans: "On niin kauheen näköstä että anna tänne se rinkka. Se painaa vähemmän kuin sinä. Jos et pysty enää käveleen, mun pitää kantaa sut." Niimpä Steve kävelee loppumatkan kahden rinkan kans (ja ei minkään pienen päivärepun vaan täysikokoisen rinkan) ja ehdimme bussiin hitaasta vauhdista huolimatta. 

Luulimme jo selvinneemme, kunnes minun mahaani alkaa pistää epäilyttävästi. Puolen tunnin bussimatkan jälkeen meidän pitää vaihtaa bussia ja minä juoksen tienpientareelle oksentamaan. Siitä ei meinaa tulla loppua, mutta saan raahattua itseni muiden avustuksella seuraavaan bussiin. Tämä kolmentunnin bussimatka oli pisin bussimatka koskaan. No, mutta empäs murtanut kylkiluuta. Bussissa oksensi kaksi muutakin trekkaajaa ja möyhemmin selvisi että hostellillamme oli kolme muutakin kohtalontoveria. Ehkä viimeisen leirin vedessä oli jotain, sillä minä olin meidän porukasta ainoa joka täytti siellä vesipullon...

Mutta eipäs epäonnemme siihen päättynyt. Seuraavana päivänä minun koomaillessa hostellilla muut lähtevät mässäilemään kunnon pizzoilla. Illalla ja seuraavana yönä vessaan on tunkua, sillä muut liittyvät seuraani ruokamyrkytyksen kourissa. Molemmat Mark ja Steve ovat kadottaneet pankkikorttinsa (Mark ilmeisesti pudotti ja Steve jätti pankkiautomaattiin) ja myöhemmin vielä selviää, että joku käyttää Steven luottokorttia Japanissa ja pankki joutui sulkemaan sen.

Ehkä maailmankaikkeus vain haluaa testata kuinka paljon haluamme reissata.