Collect moments not things

Sucren bussiasemalla tapasin heti kolme reissaajatyttöä, kaksi sveitsiläistä ja yhden irlantilaisen. Jaoimme taksi minun etukäteen varaamaan hostelliin ja siitä lähtien kuljimmekin melkein viikon yhdessä. Seuraavana päivänä meidän porukka kasvoi vielä yhdellä aussitytöllä ja paljon tuli vietettyä punaviinillä höystettyjä tyttöjen iltoja.

Marine, minä, Cynthia, Aisling ja Nadege

Sucressa on ehkä Latinoamerikan halvimmat espanjantunnit ja mekin ilmottauduimme viikoksi niille. Opettajia oli kolme vapaata joten jakauduimme eri tasoryhmiin. Minulla ja Aislingilla kävi paska tuuri sillä meidän opettaja oli yksinkertaisesti huono. Kun muut kävivät espanjankielisiä keskusteluja, me kopioimme sanastoa tussitaululta...

Kotiläksyjä hostellilla (joita todellisuudessa näyttää tekeävän vain Marine)

Paljon syötiin hyvää ruokaa, tavattiin uusia ihmisiä, opeteltiin salsaa, syötiin lisää hyvää ruokaa, löydettiin mielettömän hyvä suklaakauppa (kohtaamme vielä Chocolates Para Ti)  ja käytiinpäs myös ratsastamassa. Huvittavaa oli se, että minä olin ainoa joka tiesi miten homma toimii, osa oli käynyt selässä kerran ja kaksi ei ollut ikinä kunnolla koskenutkaan hevoseen, mutta olihan meillä hauskaa! Alkukankeudesta kaikkien selvittyä (ja minun vaihdettua ratsu villeimpään tapaukseen) laukkasimme päättömästi pitkin Sucren maaseutuja. Cynthialla on lähes kaikki kuvat, joita ei ole vielä ehtinyt lähettää.

Minun ratsuni Santa, nyt niin rauhalllisena

Sucre on valtavan kaunis 200 000 asukkaan kaupunki. Kaupunki on hyvin epanjalaishenkinen ruutukaavoineen ja kirkkoineen. Nykyään sen on Unescon suojelukohde ja syystäkin.

Tämä taiteilijan alku piirsi dinosaurusta mallista

Mehumarkkinoilla

Salsa tunneilla tapasin Etelä-Amerikan ainoa latinon, joka ei osaa tanssia salsaa. Hänen kanssaan tulikin vietettyä aikaa jonkun verran, sillä paikallinen tietää aina parhaat paikat minne mennä.

Kalamarkkinoilla

Mielettömän hyvää

Yhtenä päivänä päätimme ottaa bussin vuorille ja vaeltaa parin tunnin inkatreilin pätkä (Inkoilla ei ole polkuja vain Perussa Machu Picchun lähistöllä vaan tietääkseni polut levittyvät Boliviaan ja Kolumbiaan saakka). Bussinrämä oli surkein millä olen tähän mennessä reissannut. Se kolisi ja paukkui, katosta tippui yön kaatosateen vuoksi vettä ja sisällä oli järkyttävän kuuma. Muut matkustajat tuoijottivat minua kuin haamua minun "kauniista rusketuksesta" huolimatta.

Mitä olisi turistikuva ilman kuvaajan sormea? 

Vuoren huipulla oli paikalliset perhejuhlat ja minuthan vedettiin innolla karkeloihin mukaan!

Ei mitään hajua mitä täällä tapahtuu, mutta olihan se hauskaa

Trekillä maisemat olivat jälleen mielettömät ja polku oli helppokulkuista. Jatkuva alamäkikin oli oikein tervetullut. 

Parin tunnin säpäkän kävelyn jälkeen saavuimme pieneen kylään (ehkä kuusi taloa joiden välistä meni tie), jonkä läpi kulkee busseja ja minivaneja. Kuulemma juuri missasimme viimeisen bussin, mutta sopivasti paikalle saapui minivan, joka oli kyllä menossa väärään suuntaan, mutta kuski sanoi tulevansa tunnin päästä takaisin ja ottavansa meidät kyytiin. Sopivasti aikaa syödä eväitä (leipää ja purkkipersikoita).

Kaksi tuntia myöhemmin alkoi tulla jo hieman kylmä ja minulla heräsi epäilykset onko koko vania tulossa.

Nuotio lämmikkeeksi

Aurinkokin alkaa laskea...

Bolivialaisen tunnin (3h 15min) jälkeen vani vihdoin saapui. Se vaan on niin ammuttu täyteen porukkaa ettei kuski viitsinyt edes pysähtyä, vilkuttaa vain ärsyttävä virne naamalla. Parin ärräpään jälkeen totesimme ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin kävellä kolme tuntia ylämäkeen lähimmälle isolle tielle ja yrittää saada kyyti sieltä.

Kyläläiset kuitenkin olivat seuranneet meitä koko illan ja viittoivat meitä nyt pienen rekan tykö. Voisimme matkata rekan katolla takaisin Sucreen kunhan männyntaimet on purettu autosta pois. !!!

Niimpäs tunnin verran ravasimme pientä ylämäkeä taimisaavien kanssa. Miehet täyttivät saaveja autossa ja nuoret ja tervejalkaiset juoksivat taimet mummeleille, jotka tyhjensivät saavit.

Ja minä kun luulin että minun taimisurani olisi ohi! Hah! Olihan meillä hauskaa, tai minulla ainakin. Tilanne oli todella koominen. Hyvä muistutus siitä että asioilla on tapana järjestyä.

Kun auto oli purettu ja laastu mullasta, pääsimme vihdoin matkaan. Oli jo pimeä ja kylmä mutta se ei tunnelmaa haitannut. Me seisomme katolla, nauroimme, lauloimme, huusimme ja heiluimme kuoppaisen tien vuoksi puolelta toiselle (todisteena edelleen oikein komea mustelma lantiossa). Ei se aamun bussimatka enää ollutkaan niin paha.

Tässä kohti tie hyvässä kunnossa

Katolla hetkeksi kuitenkin pysähdyin miettimään miten siisitä tämä onkaan. Täällä minä olen, keskellä ei mitään Boliviassa rekan katolla tyypin kanssa jonka tapasin vasta muutama päivä sitten. Miten joku jaksaa kulkea töissä vuodesta toiseen maanantaista perjantaihin, käydä kaupassa ja maksaa auton vakuutuksia, kun elämä voi välillä (huom, välillä) olla myös tällaista. Tai ehkä juuri he ajattelevat että kuka hullu viitsii lähteä jonneki Boliviaan trekkaamaan tietämättä miten saa kyydin takaisin kotiin..

No, parhaat asiat tapahtuvat suunnittelematta.

Satunnainen räpsy Uyuni-Sucre bussimatkalta

Pitkin hampain jätin Bolivian taakseni (oleskelulupaan jäi passiin jäljelle yksi päivä), mutta annetaan muillekin maille mahdollisuus. Tällä hetkellä liikun Argentiinassa!