Missä mennään ja kuvia Amazonilta

Yritänpäs päästä blogini kanssa tällä vuodelle. Boliviaa ei ole siunattu edes kohtalaisella netillä, joten kuvien lataaminen on melkoista tuskaa. Suurta parannusta blogin päivitysten tihenemiseen ei ole tulossa ennen kuin pääsen seuraavaan maahan. Tai pikemminkin joudun vaihtamaan maata, sillä Bolivia on aivan mieletön. Okei, ruoka on edelleenkin melko onnetonta tai korkeintaan kohtuullista, mutta ihmiset ja luonto, ah. Joudun jättämään maan tiistaihin mennessä, sillä passin leima oikeuttaa vain 30 päivän oleskeluun. Sucressa tapasin kuitenkin amigon, jonka isä on lääkäri ja voi kuulemma kirjoittaa minulle todistuksen, että olen ollut sairaana viikon ja en siksi voinut lähteä maasta. Silloin en joutuisi rajalla ongelmiin. Houkutteleva ajatus, mutta kyllä tässä on aika mennä eteenpäin.

Tällä hetkellä olen Uyunissa ja matkan olisi tarkoitus jatkua Argentiinaan, mutta 90% vaatteistani on edelleen Sucressa. Unohdin hakea ne lauantai iltana pesulasta ja paikka ei ollut auki sunnuntaina vaikka olisi pitänyt. Silloin en voinut jäädä pyykkejä odottamaan sillä seuraavan paikan trekit oli jo varattu ja maksettu. Kuitenkin mielestäni pienempi paha on hakea säkillinen vaatteita 8 tunnin päästä kuin yrittää löytää täältä vastaavia tilalle. Ja voihan sen ajatella niinkin, että "säästän" majoituksen ottamalla yöbussin. 

Kyljen tilanne on hyvä. Enää sattuu vain yskiessä makuultaan. Kuuluukohan kiitos noitien markkinoiilla olleelle mummelille, joka sai myytyä minulle terveyttä suojelevan amuletin? 

Palataampas ajassa reilut pari viikkoa taaksepäin. La Pazista lensin pohjoiseen Amazonille pieneen Rurrenamaquen kaupunkiin. En ole suuri lentämisen ystävä ja sydän löikin pari ylimääräistä lyöntiä, kun selvisi minkälaisellla koneella sinne lennetään:

Etukäteen ajattelin että olisi ihan sama, saanko ikkuna vai käytäväpaikan: ikkunapaikalta näkisi Andit ja Amazonin mutta käytäväpaikalta ehtisi paremmin vessaan jos maha vielä temppuilee. Sainkin molemmat.

Tässä ollaan jo laskeuduttu viidakkoon

Pienin lentokenttä jossa olen ollut.

15 paikkaisen koneen käytävällä piti kävellä kyyryssä ja lentäjien ja matkustajien välillä ei ollut ovea. Sisällä oli tuskaisen kuuma ja ikkunat olivat huurussa. Ei kuitenkaan niin pahasti että turbiinin kuoren kaksi puuttuvaa ruuvia olisi jäänyt minulta huomaamatta. 

Rurrenabaquesta olin varannut kolmen päivän Amazon trekin, jossa oli tarkoitus nähdä paljon isoja eläimiä ja niitähän nähtiin. Minä ja seitsemän muuta eurooppalaista turistia liikuimme kolmen päivän ajan pitkin Amazonia pitkulaisella moottoriveneellä, ja majoituimme samassa leirissä kaksi yötä keskellä viidakkoa.

Sademetsässä on tuskaisen kuumaa ja kostea. Siis aivan sietämättömän kuuma eikä se lopu edes yöllä. Jatkuva hikoilu alkoi heti kun kaupunkiin pääsin eikä se loppunut ennen kuin palasin La Paziin. Lisäksi iltaisin ja öisin oli pakko vuorautua vaatteisiin, sillä itikat (vai miksi kutsut viisi senttiä pitkiä pöriseviä punaisia pistiäisiä, jotka näyttävät paholaisilta) syövät sinut muuten elävältä.

Lintuja ja kamaaneita näkyi paljon. Niitä myös pääsi todella lähelle, välillä liiankin lähelle...

Ei zoomia

Toisen päivän aamuna lähdimme etsimään anakondaa, sitä maailman suurikokoisinta käärmettä, joka voi kasvaa kymmenmetriseksi. Kaksi ryhmää haravoi heinikkoa pellolla, mutta minä en ollut edes varma haluanko löytää sitä. Eilinen ryhmä oli löytänyt babyanakondan. Jospa me löytäisimme äidin...

Anakonda hunting

Pellolla oli tukahduttavan kuuma ja raskasta kävellä kun jalat upottivat suohon.

Neljän tunnin etsimisen jälkeen totesimme, että se ei halua tulla löydetyksi. Saimme vain tyytyä tarinaan, jossa opas oli kerran löytänyt pellon lätäköstä anakondan hännän ja alkanut vetä sitä. Pää oli noussut neljän metrin päästä ja se oli alkanut kietoutua oppaan ympärille. Toiset oppaat olivat pelastaneet hänet viime hetkellä.....

Jotta homma ei mennyt liian kesyksi, lähdimme kalastamaan pirajoja! Facebookia seuranneet tietävätkin, että minä lahjakkaana kalastajana tietenkin sain pyydystettyä illalliseni.

Syöttinä mitäpäs muutakaan kuin raakaa lihaa.

Onkiminenhan ei tunnetusti ole mitään jännittävää puuhaa, mutta tässä oli kyllä adrenaliinia ihan tarpeeksi, kun tiesi, mitä sieltä yrität saada. Kalastuspaikkakin toi oman lisänsä jännitykseen, sillä meillä oli seuraa:

Kuvan oikeassa alanurkassa näkyy veneen reuna. Minä tietenkin reunimmaisena.

Siinä se! Kyllä leuat loksui.

Tätä saalisita en halunnut ottaa itse koukusta enkä kuulemma olisi saanutkaan.

Minä ehdin syödä sen ennen kuin se minut

Reissu huipentui viimeisen päivän uintiin vaaleanpunaisten delfiinien kanssa. Joka päivä olimme yrittäneet löytää niitä, mutta viimeisenä päivänä löysimme ne. Iso lauma delffiinejä leikki meidän kanssamme tunnin ajan, toiset delfiinit enemmän toiset vähemmät. Aluksi veteen oli kammottava mennä, sillä ei voinut olla ajattelematta, mitä kaikkea siellä vedessä on, mutta ei sitä kauaa tarvinnut tuumata, kun näki oppaan tarraavan ensimmäisen delfiinin selästä ja ratsastavan sillä. Kuvia tästä ei valitettavasti ole, sillä hollantilainen tyttö ei ollut osannut käyttää mun kameraa.. Mutta tämä johtui vain huonosta perehdyttämisestä.

Olipahan reissu.